J:n elämänkerta, lapsuus ja kouluaika
Hän syntyi vastavalmistuneen, jälleenrakennuskautena pystytetyn, puolitoistakerroksisen omakotitalon peräkamarissa, avustajana oli hänen äitinsä Lyyli-sisko. Siihen asti perhe oli asunut pari talvea navettarakennuksen tallissa, mikä myöhemmin suututti päähenkilö, koska hän ei voinut kokea noita pioneeriaikoja. Häntä harmitti myös, ettei ollut nähnyt Evakkoa, ei talojen raunioita lapin sodan jälkeen, eikä saanut olla löytämässä mahdollisia konepistooleita läheisiltä kankailta. Mukana hän kyllä oli, mutta ei suinkaan eturivissä katsomassa poikasena, kun pojat ampuvat itse rautaputkista kyhäämiään raketteja, joissa oli polttoaineena Kitisen pohjasta sukellettu tykinruuti, musta, mutta muuten spagetin näköinen pötkö. Spagetista ja pitsasta hän ei kylläkään tuolloin tiennyt vielä mitään. Joskus tapahtui niin, että pari toveria jäi tulematta koulun päättäjäisiin. He olivat räjäyttäneet itsensä kuoliaiksi alkamalla rautasahalla sahata löytämäänsä kranaattia.
Vuodet äidinkin kanssa jäivät lyhyeksi, sillä hän kuoli leukemiaan ennen kuin poika aloitti koulunkäynnin. Muistoja silti jäi. Hän muisti isän ja äidin kiivasta sananvaihtoa, kun kummallisen imelälle haiseva, kohmeloaan valittava isä ja suurella ”lankarullalla” hellan edessä istuva, lieteen tulta sytyttävä äiti, riitelivät. Poikanen oli emonsa helmoissa. Äiti oli iso ja lihava; joskus he juoksivat kilpaa. Äiti oli paljon poissa, puhumassa, sillä hän oli mukana Kunnassa.
Joskus poika pääsi äidin mukana sivukyliin. Ajettiin menomatka Pobeda-taksilla, ja tultiin takaisin linja-autolla tai päinvastoin. Myöhemmin hän ymmärsi, että äiti oli sosiaalilautakunnan piirimies ja myös puheenjohtaja ja kävi kotikäynneillä.
Kotona oli lehmiä ja muita kotieläimiä. Ihan pienenä J. odotti motti kädessä ja sokeripala valmiina jo suussa lypsyltä tulijaa odottaen saavansa kuppinsa täyteen lypsylämmintä maitoa. Joskus muurin päällä oli kaksi pientä mustaa karitsaa, joita hän ihmetteli ja kävi silittelemässä. Minne ne sieltä hävisivät, hän ei silloin vielä tiennyt. Hän piti teurastuksesta tai oikeastaan enemmän siitä, kun sai syödä mahansa täyteen hyviä liharuokia. Äiti ja isä osasivat kaikki maalaistaidot. Äidillä oli kunniakirja, joissa kiitettiin hyvistä lapsista. Se nosti ylpeyttä, mutta voi, siinä lukikin hyvistä lapasista. Isäkin oli taitava ja teki puusta, mitä tahtoi. Hän oli joutunut tekemään kaikki kahteen kertaan, sillä välissä oli sota ja saksalaiset, jotka polttivat kaiken.
Sisarukset kertoivat myöhemmin, että kuopus -J. oli kaikkien lemmikki ja aurinkoinen lapsi. Isä piti pienistä lapsista, mutta hänellä oli vanhanaikaiset käsitykset siitä, että lapsi menee kehumalla pilalle. Heitä tuli karkaista pahaa maailmaa vastaan. Myöhemmin päähenkilö sai selville nimenkin tällaiselle kasvatukselle: Musta Kasvatus, jonka nimen keksi äskettäin kuollut sveitsiläinen kasvatustieteilijä Alice Miller. Samaa kasvatusta sai nauttia myös aikonaan Adold Hitlerkin, mutta myös monet miljoonat muutkin. Ruotsalaiset keksivät myös nimityksen tästä kasvatustavasta selvinneille: Voikukkalapset, jotka rehottavat vaikka niitä kuinka yritettäisiin kitkeä.
Joka tapauksessa oli hyvä elää maalaislapsuus, vaikka J. ei aikuisena haluaisikaan aloittaa uudelleen samaa rataa. Paljon hyviä muistoja: katkeransuloisia kuten sanotaan. Koulun terveyskortissa, mitkä oppilaat löysivät, luki hänen kohdallaan: Riisitaudin jälkiä rintakehässä. Parempi se kuitenkin oli kuin joillakin, joilla luki: Kastelee vuoteensa tai pelkää pimeässä…Kyllä hän tietenkin kastelikin aika kauan, mutta neljä vuotta vanhempi isoveli vielä pidempään. Onneksi sitä ei lukenut terveyskortissa.
Kansakouluajasta hän ei paljoa muista. Kolmannella hän oli sairaalassa ja häneltä leikattiin umpisuoli. Sen hän muistaa hyvin. Pitkät tunnit koulunpenkissä ensimmäisellä menivät jälkiä jättämättä. Hän muistaa, kuinka mukavaa oli, jos opettaja luki satuja. Kerran tehtiin paperimassaa ja siitä muovaltiinkin. J:n käsityöt olivat ilmiömäisiä. Pyöreän pölyrätin reuna kasvoi ja kasvoi. Vinoja patalappuja syntyi. Kolmannella ja neljännellä hänestä kehittyi melkoinen laskija, pistelaskuissa kolmanneksi paras, joka hätyytteli johtoasemia pitäviä Pekkaa ja Sakaria. Joskus hän kopioi idean jostakin lukemastaan ja siirsi juonen aineeseen ja oli saanut kehuja.
Hän pääsi oppikouluun helpolla. Koulu oli isossa kivisessä Kitisen rannalla sijaitsevassa koulussa, jonka seinät olisivat pullistelleet lapsien paljoutta, jos eivät olisi olleet niin tukevat. Läksyjen lukutaitoa hän ei oikein oppinut ja pärjäsi kaikessa keskinkertaisesti. Jouluna oli ruotsissa usein nelonen, mutta nousi vitoseen kesäksi. Hänen ei koskaan tarvinnut suorittaa ehtoja. Yhtenä kesänä hän keräsi itse kaikki kasvit, mutta opettaja epäili hänen ottaneen ne vanhempien sisarusten herbaariosta. Seuraana kesänä hän ottikin eikä opettaja epäillyt yhtään.
Onnekseen hän sai aloittaa englannin opiskelun. Hänet siirrettiin jostakin syystä rinnakkaisluokalle, jossa oli enemmistö syrjäkyläläisiä. He saivat aloittaa englannilla ja kirkonkyläläiset vanhanaikaisella saksalla. Jotenkin kuvaavaa oli, että siltä luokalta tuli vain kaksi ylioppilaaksi normaalina aikana, tosin joku jäi luokalle. Kirkonkyläläisillä oli paremmat mahdollisuudet.
Vanhassa koulussa oppilaiden erottelu oli kovaa. Vielä keskikoulusta sai lähteä, jos ekaluokalla jäi luokalle, palata häntä koipien välissä takaisin kansakouluun. Kovanyrkkiset kansakoulupojat, samassa rakennuksessa kun oltiin, -Kitisenrannan Kansakoulussa, joka on ollut Sodankylän elokuvajuhlien keskuspaikkana, -vainosivat ja rökittivät oppikoulupoikia, mutta J:llä oli vanha kaverinsa kansakoulusta, joka kerrankin sanoi: ”Tämä päästetään”.
Luokanvalvojana oli matematiikan, fysiikan ja kemian opettaja Elli Maunu, rehtori Eero Maunun vaimo. Molemmat olivat kovia kurinpitäjiä ja molemmat antoivat hyviä eväitä elämää varten. Eero oli huononäköinen. Hänellä saattoi olla jalassa eri paria olevat kengät. Poikaset tietysti tekivät pilaa opettajista, mutta kaukana heidän näköpiiristään. Elli antoi luokanvalvojan tunnilla joskus käytännön ohjeita elämästä, miten keitetään perunoita siten että säästetään energiaa, miten kytketään sähköjohtoja –fysiikan opettaja kun oli.
Keskikoulussa parin vuoden ajan oli piirustuksenopettajana myöhemmin kuuluisa Oiva Toikka. Mieleenpainuva ja kannustava opettaja, joka kertoi myös muotoilusta.
Äidinkielen opettaja oli myös kannustava ja kehui muutamaa sankarimme ainetta keskikoulun lopulla. Hän väitti, että Jukolan Timossa ja J:ssä oli paljon yhteistä, mikä ei sinänsä ollut mairittelevaa, koska Timon sanottiin olevan tyhmä. Yläluokkien pojat J. Timona esittivät Seitsemän Veljeksen joulua ja saivat ylistystä, mikä jäi mukavana muistona mieleen.
Käsityöt eivät olleet edelleenkään päähenkilön vahvinta puolta, mutta kuitenkin käden taidot jäivät myös mieleen ja Jukka huomasi myöhemmin, että niistäkin oli suurta hyötyä. Kotitaloudesta puhumattakaan.
Kuin kohtalon ivaa oli, että kielistä ruotsi oli heikkotasoista ja englanti lähes erinomainen. Elämä vei sitten sankarimme töihin ja asumaan Ruotsiin ja sinne muodostui ruotsia puhuva perhe. Olisi kannattanut tsempata jo alusta pitäen, koska koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen. Englannista muodostui myös elämänmittainen harrastus. Siihen saattoi olla syynä kontakti Amerikkaan.
Hänellä oli Amerikan täti. Ei oikea vaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton kautta hankittu. Amerikasta tuli paketteja ja rahaa. Paketit olivat peräisin Save the Children Federationista ja ne olivat vuoroin ruokatavaraa, vuoroin vaatetavaraa. Ruokatavarat olivat hieman ongelmallisia, sillä paketissa oli mm. maitojauhetta. Maitojauhetta maitotilalle. Oli siellä sokeria, jauhoja, kaakaojauhetta, hedelmäkaramelleja, suklaalevyjä mutta lääkelaatikosta ei kukaan saanut selvää muuta kuin heftasta ja saksista. Arvoitukseksi jäi mitä oli ampulleissa ja pilleripurkissa. Samoin jäi arvoitukseksi mitä oli suurissa säilykepurkeissa täynnä läpikuultavaa hyytelöä. Myöhemmin hänelle selvisi, että se taisi olla laardia. Ei niitä uskallettu käyttää ja ne vietiin suokuoppaan.
Samoin muutamat vaatekappaleet olivat ongelmallisia. Toki kasvava poika olisi tarvinnut lämpimiä takkeja ja housuja, mutta nämä olivat kummallisia: Takeissa oli toppavuoraus ja keinoturkiskaulus, housut samoin vuorllisia. Sellaisia ei ollut kenelläkään, eikä poika voinut niitä päälleen laittaa, ettei hänestä olisi sanottu: Tyttöpoika.
Lakana- ja pyyheliinakankaat sen sijaan tulivat hyvään tarpeeseen. Rahat eivät jääneet hänen käyttöönsä. Katkeruudella hän muistaa yhä, että myös hänen itsenä ensimmäisenä ansaitut rahat parin hillaämpärin myymisestä piti luovuttaa pois.
Englannista tuli rakas ja elämänmittainen harrastus. Ehkä häntä jäi kismittämään, kun ei kukaan ymmärtänyt, mitä lääkepurkeissa luki. Hän keksi, että linja-autoasemalla, kun sellainen moderni asia Sodankylään valmistui, oli hylly, missä oli englanninkielistä kirjallisuutta. J. osti sieltä muutaman kirjan ja koetti saada selvää niistä pienen, punakantisen sanakirjan avulla. Yksi sattui olemaan John Steinbeckin Travels with Charley. Ikinä hän ei päässyt Amerikkaan asti, mutta Englantiin kyllä, missä hän sai viettää n. puoli vuotta yhteensä.
Lukiovuodet muodostuivat työntäyteisiksi. Läksyille ei juuri jäänyt aikaa, kun piti pitää huolta vanhasta isästä omaishoitajana. Lapsuuden ja nuoruuden vuodet ovat ihmiselämän rakennuksessa tärkeimpiä, jääköön tämä kertomukseksi lappilaisen pojan lapsuus- ja kouluvuosista. Jotenkin sekin kaari, kuten tietysti kaikkien muidenkin ikätovereiden, on ollut erikoinen. Perinteisestä maatalouden elämänmuodosta, jota suomalaiset olivat harjoittaneet sellaisenaan vuosisatoja, ensin muovikauteen ja lopulta tietokoneiden avustamaan elämänmenoon.
Äiti toi kuopukselleen Rovaniemen markkinoilta muovilautasen. Hän tuli keksineeksi siinä samalla frisbeen, mutta lautanen katosi sitä lennättäessä. Hän etsi sitä päiviä, viikkoja jopa kuukausia ja vuosiakin, mutta kadonneena se pysyi. Sitä hakiessaan hän näki otuksen, jonka nimen luuli tietävänsä: Herhiläinen. Lentävä lautanen oli ensimmäinen kosketus tulevaan muoviaikaan, tosin olihan sitä ennen jo bakeliittia puhelimissa. Sitten tulivat suuret muuttovuodet, kun suomalaiset pakenivat kaupunkeihin ja Ruotsiin, niin J:kin. Vaikka työelämä ei näyttänyt aina parempaa puoltaan, sitäkin tuli koettua.
Yhteen aikaan, se saattoi olla v. 1958, hänellä oli hallussaan epävirallinen hulahoop- renkaan pyörittämisen maailmanennätys, mikä laskettiin aikana. Radiossa sanottiin ennätys, tietty tuntimäärä, J. ja Ritva-sisko pyörittivät kirkkaasti enemmän, vaikka vähän arvelutti, sillä J. oli vasta äskettäin ollut sairaalassa umpisuolen leikkauksessa ja hän oli vielä vähän heikkona.
Aikaisempia samassa sarjassa:
Lapsuudenmuistoja 1.
Lapsuudenmuistoja 2
Suku
Läskiä
Murthella
Muistoja Sodankylästä
Lapsuus pientilalla
Koti
Kansakoulu
Sukulaisia
Aggraarinen lapsuuteni
Koulumuistoja
Vanha koti, nostalgiamatka menneisyyteen
Olaus Sirma
Äidinkielen opettaja oli myös kannustava ja kehui muutamaa sankarimme ainetta keskikoulun lopulla. Hän väitti, että Jukolan Timossa ja J:ssä oli paljon yhteistä, mikä ei sinänsä ollut mairittelevaa, koska Timon sanottiin olevan tyhmä. Yläluokkien pojat J. Timona esittivät Seitsemän Veljeksen joulua ja saivat ylistystä, mikä jäi mukavana muistona mieleen.
Käsityöt eivät olleet edelleenkään päähenkilön vahvinta puolta, mutta kuitenkin käden taidot jäivät myös mieleen ja Jukka huomasi myöhemmin, että niistäkin oli suurta hyötyä. Kotitaloudesta puhumattakaan.
Kuin kohtalon ivaa oli, että kielistä ruotsi oli heikkotasoista ja englanti lähes erinomainen. Elämä vei sitten sankarimme töihin ja asumaan Ruotsiin ja sinne muodostui ruotsia puhuva perhe. Olisi kannattanut tsempata jo alusta pitäen, koska koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen. Englannista muodostui myös elämänmittainen harrastus. Siihen saattoi olla syynä kontakti Amerikkaan.
Hänellä oli Amerikan täti. Ei oikea vaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton kautta hankittu. Amerikasta tuli paketteja ja rahaa. Paketit olivat peräisin Save the Children Federationista ja ne olivat vuoroin ruokatavaraa, vuoroin vaatetavaraa. Ruokatavarat olivat hieman ongelmallisia, sillä paketissa oli mm. maitojauhetta. Maitojauhetta maitotilalle. Oli siellä sokeria, jauhoja, kaakaojauhetta, hedelmäkaramelleja, suklaalevyjä mutta lääkelaatikosta ei kukaan saanut selvää muuta kuin heftasta ja saksista. Arvoitukseksi jäi mitä oli ampulleissa ja pilleripurkissa. Samoin jäi arvoitukseksi mitä oli suurissa säilykepurkeissa täynnä läpikuultavaa hyytelöä. Myöhemmin hänelle selvisi, että se taisi olla laardia. Ei niitä uskallettu käyttää ja ne vietiin suokuoppaan.
Samoin muutamat vaatekappaleet olivat ongelmallisia. Toki kasvava poika olisi tarvinnut lämpimiä takkeja ja housuja, mutta nämä olivat kummallisia: Takeissa oli toppavuoraus ja keinoturkiskaulus, housut samoin vuorllisia. Sellaisia ei ollut kenelläkään, eikä poika voinut niitä päälleen laittaa, ettei hänestä olisi sanottu: Tyttöpoika.
Lakana- ja pyyheliinakankaat sen sijaan tulivat hyvään tarpeeseen. Rahat eivät jääneet hänen käyttöönsä. Katkeruudella hän muistaa yhä, että myös hänen itsenä ensimmäisenä ansaitut rahat parin hillaämpärin myymisestä piti luovuttaa pois.
Englannista tuli rakas ja elämänmittainen harrastus. Ehkä häntä jäi kismittämään, kun ei kukaan ymmärtänyt, mitä lääkepurkeissa luki. Hän keksi, että linja-autoasemalla, kun sellainen moderni asia Sodankylään valmistui, oli hylly, missä oli englanninkielistä kirjallisuutta. J. osti sieltä muutaman kirjan ja koetti saada selvää niistä pienen, punakantisen sanakirjan avulla. Yksi sattui olemaan John Steinbeckin Travels with Charley. Ikinä hän ei päässyt Amerikkaan asti, mutta Englantiin kyllä, missä hän sai viettää n. puoli vuotta yhteensä.
Lukiovuodet muodostuivat työntäyteisiksi. Läksyille ei juuri jäänyt aikaa, kun piti pitää huolta vanhasta isästä omaishoitajana. Lapsuuden ja nuoruuden vuodet ovat ihmiselämän rakennuksessa tärkeimpiä, jääköön tämä kertomukseksi lappilaisen pojan lapsuus- ja kouluvuosista. Jotenkin sekin kaari, kuten tietysti kaikkien muidenkin ikätovereiden, on ollut erikoinen. Perinteisestä maatalouden elämänmuodosta, jota suomalaiset olivat harjoittaneet sellaisenaan vuosisatoja, ensin muovikauteen ja lopulta tietokoneiden avustamaan elämänmenoon.
Äiti toi kuopukselleen Rovaniemen markkinoilta muovilautasen. Hän tuli keksineeksi siinä samalla frisbeen, mutta lautanen katosi sitä lennättäessä. Hän etsi sitä päiviä, viikkoja jopa kuukausia ja vuosiakin, mutta kadonneena se pysyi. Sitä hakiessaan hän näki otuksen, jonka nimen luuli tietävänsä: Herhiläinen. Lentävä lautanen oli ensimmäinen kosketus tulevaan muoviaikaan, tosin olihan sitä ennen jo bakeliittia puhelimissa. Sitten tulivat suuret muuttovuodet, kun suomalaiset pakenivat kaupunkeihin ja Ruotsiin, niin J:kin. Vaikka työelämä ei näyttänyt aina parempaa puoltaan, sitäkin tuli koettua.
Yhteen aikaan, se saattoi olla v. 1958, hänellä oli hallussaan epävirallinen hulahoop- renkaan pyörittämisen maailmanennätys, mikä laskettiin aikana. Radiossa sanottiin ennätys, tietty tuntimäärä, J. ja Ritva-sisko pyörittivät kirkkaasti enemmän, vaikka vähän arvelutti, sillä J. oli vasta äskettäin ollut sairaalassa umpisuolen leikkauksessa ja hän oli vielä vähän heikkona.
Aikaisempia samassa sarjassa:
Lapsuudenmuistoja 1.
Lapsuudenmuistoja 2
Suku
Läskiä
Murthella
Muistoja Sodankylästä
Lapsuus pientilalla
Koti
Kansakoulu
Sukulaisia
Aggraarinen lapsuuteni
Koulumuistoja
Vanha koti, nostalgiamatka menneisyyteen
Olaus Sirma
Melkoinen matka kuljettuna, monessakin suhteessa.
VastaaPoista