Mustelmia kansakoulusta

Luen tämän päivän Hesarista artikkelin synnyinkunnastani Sodankylästä. Johtajan ero ei kuulemma hämmennä.

Kymmenen vuotta kuntaa luotsannut Martti Pura on eronnut tehtävästään, mutta aikoo kuulemma jäädä paikkakunnalle asumaan. Martti Pura oli aikoinaan nimi valtakunnanpolitiikassa. Hän oli keskustan varapuheenjohtaja, kansanedustaja ja ministeri. Se oli vielä aivan toista aikaa, jolloin nämä tittelit olivat vielä tärkeitä.

Kun olin lapsi kotikylässäni oli pinta-alaa yli 12 000 neliökilometriä, asukkaita yli 12 000 ja poroja saman verran. Nyt asukkaita on n.9500. Kato on käynyt. Ihmiset ovat muuttaneet etelään ja Ruotsiin, syrjäkylät tyhjentyneet. Kirkonkylä tosin on melkoisen kaupunkimainen. En tunne ketään haastatelluista ihmisistä, en käy kotiseudullani. Siellä ei ole ketään lähisukulaisia jäljellä.

Jutussa puhuttiin, kuinka kunnanjohtajan ero saattoi johtua siitä, että hänen ajamansa Kitisen rannan koulun lakkauttaminen ja oppilaiden siirto Jeesiönrannan koulukeskukseen ei mennytkään läpi.

Tuo kyseinen, 1952 valmistunut koulurakennus on jokakesäisten kansainvälisten filmijuhlien näyttämö. Pihalle kohoaa silloin suuri teltta, jossa filmejä näytetään yötä päivää. Tunnelma on kuulemma ainutlaatuinen. En ole sielläkään koskaan käynyt.

Minulle tuo koulutalo merkitsi aikoinaan paljon. Siellä sijaitsi kansakoulu, kansalaiskoulu, kunnallinen keskikoulu, lopulta lukio ja kansalaisopistokin. Pahimpina suurten ikäluokkien aikoina oli vuorolukuakin. Samoissa tiloissa saattoi olla kaksi eri luokkaa saman vuorokauden aikana. Kun lukio perustettiin, koulu käynyt auttamattoman ahtaaksi. Kun olin oppikoulussa, Rissasen perälle valmistui uusi, tiilinen keskikoulu, jonne myös lukio muutti. Kun tulin lukioikään viereen oli rakennettu uusi lukiorakennus.

Vanhalle koululle jäi tärkeä paikka, kirjasto, jota ollessani vielä lapsi, johti opettaja Kauno Laine. Minä pääsin aikuisten osastolle lainaamaan muutamaa vuotta ennen sallittua ikää. Luin kaikkea mahdollista, mutta harppoen. Se oli rituaalista pakoa arjesta, mutta on minun täytynyt siitä myös jotakin saadakin.

Kansakoulua johti Ensio Hanski ja myöhemmin op. Laine. Suuria miehiä molemmat lapsen näkökulmasta. Heillä oli suuri auktoriteettia ja pondusta. Kansalaiskoulun johtajan, ison, mahakkaan, metsästäjän nimeä en muista. Hän tarttui minua joskus tukasta ja heilutti voimalla, kun olin jossakin luvattomalla alueella. Keskikoulun johtaja oli persoonallinen Eero Maunu. Hän oli humoristinen mutta pelätty, äärettömän likinäköinen, persoonallinen, hajamielinen professori. Hänen maakuntatiedon tuntinsa olivat paikkakuntakohtainen poikkeus valtakunnallisesta opetussuunnnitelmasta. Häntä tituuleerattiin Lapin menneisyyden tutkijaksi ja hänen juhlapuheensa olivat monesti Lapin Kansan ja Pohjolan Sanomissa painettuina. Hänen tuberkuloosinsa uusiutui ja hän oli poissa yhden vuoden. Veljeni oli tavannut hänen huonetoverinsa, joka kertoi Eeron olleen mitä mukavin kaveri, joka hihitellen luki Salingerin Siepparia.

Siihen aikaan painetussa koulun vuosikertomuksessa kerrottiin, että siinä ja siinä aineessa oli luettu oppikirjan sivut ne ja ne. Oppikirja oli opetussuunnitelma. Mitä ylemmäs mentiin luokilla sitä suurempia poikkeamia tästä kaavasta alkoi olla. Enää ei ehditty kuin oppikirjan alkupuolelle, alkoi olla kaikenlaisia muitakin oppimateriaaleja. Kielenopetus oli käännöksiä ja kielioppia. Siihen aikaan viitattiin, kyynärpää pulpetilla ja noustiin seisomaan ja vastattiin selvällä ja kuuluvalla äänellä. Vasta yläluokilla tuli sellaisia ihmeellisiä uudistuksia, että sai vastata pulpetista istuen.

Keskikoulussa op. Leena Paldanius, joka vertasi minua Jukolan Timoon, jota sain koulunäytelmässä näytellä,( pidin sitä kehumisena), antoi meidän joskus laittaa pulpetit yhteen ja saimme keskustella. Sitä kutsuttiin ryhmätyöksi; se oli yllättävän hauskaa vaikka outoa.

Eeron tunnit olivat kiinnostavia. Hän saattoi olla ivallisen ilkeä ja oli kurittanut monia oppilaita. Veljeänikin. Minä en koskaan saanut häneltä fyysistä rangaistusta. Hänen vaimonsa Elli oli myös persoona. Hän oli luokanvalvojani. Hän opetti matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Eero ja Elli olivat opettajiani isolla O:lla. Heillä ei ollut lapsia. He olivat karuja tyyppejä, mutta pidin heistä. Ellin matematiikan tunneilla kirjoitettiin matematiikan säännöt sääntövihkoon. Säännöt piti osata ulkoa. Mistään muusta minulla ei ole ollut niin paljon elämässäni hyötyä.

Alakoulussa minulla oli ensin opettajana Greta Ylitalo. Luokka oli iso. Olin kuin taivaassa, kun opettaja luki satukirjaa, mutta sitä tapahtui minusta liian harvoin. Kerran opettaja teki isossa emaliämpärissä paperimassaa. Se oli mieleenpainuva tapaus. En tainnut osata muotoilla juuri mitään, mutta itse materiaali oli ihmeellinen. Virikkeitä ei tainnut elämässäni juuri olla. Kolmannella ja neljännellä opettajana oli Elisabeth Kivioja. Hänen miehensä Pertti oli veiston opettaja, hyvin mieleen jäänyt hänkin. Sanottiin, että Pertti oli nuorena ollut juomassa lakia. Hänenkin opeistaan on ollut paljon hyötyä, vaikka olinkin hidas.

Kiviojan rouva oli ankara ja saattoi suuttuessaan lyödä karttakepin rikki katederiin. Mutta hän oli asiallinen, jopa hyvä opettaja. Monesti hän kyllä hermostui ja laittoi meidät jälki-istuntoon, usein saimme siivota veistoluokan lautavarastoa.

Minua ei kukaan odottanut koulusta kotiin, eikä lähettänyt kouluun ja keittänyt kaurapuuroa, jossa olisi ollut inhottavan makuista sokeria päällä, kuten Anneperin pojilla. Otin aamuisin ehkä näkkärin palasen ja vahvaa teetä hellalta. Joskus terveyssisko sai selville, että minulla oli paha anemia. Joku toveri tiesi, että sellaisen voi saada teen juonnista, mikä pitäneekin paikkansa.

Joskus laiskoilta tullessa katselimme ensin kellarikerroksen pimeää huonetta, karsseria, johon villeimpiä oppilaita joskus kuulemma suljettiin. Käytävässä oli myös sähköinen soittokello, jolla voitiin soittaa välitunti. Kaveri nosti minua ja painoin nappia, joka juuttui kiinni. Infernaalinen surina tuntui täyttävän koko valtavan rakennuksen. Saimme jalat allemme. Kotimatkalla näin, että takaa tuli harmaa Pobeda. Hanskilla sellainen oli. Oliko minun kolttoseni saatu selville ja minua tultiin hakemaan kasvatuslaitokseen, mikä oli pahinta mitä lapselle saattoi tapahtua?

Rinnakkaisluokkia oli useita. Vanha opettajatar nti Sokajärvi oli saanut pahimmat pukarit, joille hän ei saanut kuria vaikka tosiaan yritti. Hän toi pahimpia joskus korvasta roikuttaen luokkaamme seisomaan häpeänurkkaan. Kyllä minäkin sain joskus seisoa nurkassa. Kerran minun siellä seisoessani, ikkunalautaan oli ilmestynyt lyijykynällä piirretty vitun kuva. Kielsin sitä tehneeni. Saatiin selville, että sen oli tehnyt poika, jolla oli lempinimi sika. Opettaja otti Sikaa tukasta ja hankasi hänen suullaan kuvan pois. Olin onnellinen, etten ollut kuvaa tehnyt.

Opettajan harrastamat pistelaskut olivat mukavia. Ne olivat aritmetiikan soveltamista parhaimmillaan. Laskuista sai pisteitä niiden vaikeusasteen ja suorituksen perusteella. Minä olin niissä kolmanneksi paras. Verojohtaja Eskolan poika johti yleensä ja toisena oli metsänhoitaja Rautavan poika. Minä hätyyttelin heitä joskus.

Minulla oli onneton käsiala, tuhruinen ja kulmikas. Koordinaatio ei pelannut. Kynänterät katkeilivat napsahtaen ja se nauratti luokkatovereita. Minun vastauksilleni naurettiin muutenkin usein. Olin outo lapsi, kasvoin kuin voikukka, kenenkään erityisesti hoivaamatta. Olin ujo ja estynyt. Koulun laulukoe oli katastrofin paikka. Silti eteen luokan eteen piti mennä kaksi kertaa vuodessa. Se oli suoranaista sadismia, näin jälkikäteen katsottuna. Minua hävetti mennä vessaan, jossa oli ovettomat osastot. Kerran minulla tuli jopa housuun, kun en kehdannut mennä ajoissa. Se oli nolo juttu. Menin takaisin luokkaan haisevana ja lopulta opettaja huomasi, mistä haju tuli ja käski minun lempeästi mennä kotiin. Silloin luokassa oli Säästöpankin täti. Saimme viedä rahaa, joka laitettiin meidän kirjoihimme. Minulla oli korkeintaan pari lanttia, mutta niilläkin sai kuvia vihkoon liimattavaksi.

Kotona ryömin sängyn alle, josta minut löydettiin hajun perusteella joskus myöhemmin. Se taisi tapahtua kansakoulun tokalla. Meillä ei ollut juoksevaa vettä eikä viemäriä. Iso siskoni taisi lopulta pestä minut. Saunaankaan ei voinut mennä, kun se oli jääkylmä.

Lukemaan oppimisesta ja muusta koulunkäynnistä alakoulussa en muista mitään. Armelias unohdus on tehnyt tehtävänsä. Muistan, että opettajan ääni sorisi jossakin etäisyydessä. Elin jossakin omassa avaruudessani. Joskus yöllä äiti tuli isona ja lihavana haudasta ja otti minut syliinsä. En pystynyt kuuntelemaan silloin enkä usein myöhemminkään.

Olin likainen ja kuljin usein rikkinäisissä ja pieniksi käyneissä vaatteissa. Luokissa taisi olla muutenkin aika tunkkainen ilma, kun yli 40 lasta joutui ahtautumaan samaan huoneeseen eikä ikkunoita pidetty auki, ainakaan pakkasilla.

Neljännen luokan jälkeen eroteltiin jyvät akanoista. Pääsin oppikouluun ja pärjäsin siellä rimaa hipoen, saaden useinkin ruotsista nelosia. Ne jotka jäivät luokalle, palautettiin kansakouluun. Ne olivat varmasti monille suuria, elämän kestäviä pettymyksiä. Oppikoululaisten ja kansakoulupoikien välillä oli sotatila. Kivikovat lumipallot lentelivät ja turpiin annettiin ja otettiin. Joskus minulla oli pelastavana enkelinä kansakoulukaveri samalta suunnalta, jossa molemmat asuimme, Kitisen itäpuolelta. Hän varasti kampaaja-äidiltään ja muualtakin rahaa. Pääsin osalliseksi makeaan elämään. Ostimme esimerkiksi kerran lakritsaisia hammasharjoja. Me suunnittelimme merisankareiden uraa. Ostimme Lapinmaan kaupasta paljon herkkuja, kunnes Pertti joutui kiinni.

Oppikoulupoikina toverit varastivat häpeämättä nuorten tyttöjen pitämästä leipomosta. Oppikoulussa saattoi olla suuri ikäero, sillä sinne saatettiin tulla kansakoulun yläluokilta. Vanhimmat olivat jo sukukypsiä. Minäkin pihistin muutamia kertoja jotakin. Oppikoulussa alkoivat seksuaaliasiat kiinnostaa meitä nuorimpiakin. Siihen aikaan pidettiin ns. konventteja, joissa tanssittiin piirileikkejä ja lukiossa oikeita tansseja. Rautalankamusiikkia alkoi tulla 60-luvun alkupuolella. Kaverit muodostivat bändejä ja kulkivat beatlestukassa, beatles-kengissä ja jameksissa. Se oli myös kipeää aikaa, jolloin vajavainen kotitaustani vaikeutti sosiaalista elämääni. Mutta se on jo toinen juttu. Tuli uusia opettajapersoonallisuuksia ja luokkatovereita. Yhteiskunta oli muutoksessa, vaikka me Lapissa kuulleetkaan siitä vain kaikuja.

Minun piti kertoa vanhasta kansakouluajasta. Luokkiin tuotiin ruoat ämpäreissä keittiöltä. Väkeä oli liian paljon, että ruokasali olisi pelannut. Ruokasalista oli väliseinällä erotettu kaksi luokkaa.

Jumppasali oli pelottava paikka. Jumppamaikat olivat vanhan jäykän sotilaallisen voimistelu- ja urheilutyylin kannattajia. Marssittiin ja jumpattiin sotilaallisesti, mikä sinänsä oli aika mukavaa. Olin onneton telinevoimistelussa, kippi varsinkin oli mahdotonta tehdä. Pelit olivat hieman mukavampia, mutta siinäkin joukkueet valittiin usein sillä vanhalla ikävällä tavalla, josta monet muutkin ovat kertoneet. Kaksi parhainta pelaajaa sai valita parhaat päältä. Muut saivat jäädä katsojiksi. En pitänyt peleistäkään erityisemmin, sillä olin hidas ja kömpelö ja pääsin koskettamaan palloa vain harvoin. Toki pesäpallossa pärjäsin jotenkin, mutta vain jotenkin. Pidin enemmän yksilölajeista kuten hiihdosta. Muistan kuitenkin jossakin vaiheessa jaksaneeni vetää kymmeniä leukoja, kiivetä köyttä ja salkoa myöten katonrajaan. Urheilun ja voimistelun pedagogiikka oli ehkä eniten alle kaiken arvostelun.

Minussa oli kuitenkin yllättävää sitkeyttä. Joskus kun välitunneilla leikittiin kukkotappelua, tähti ei ollut suinkaan Eskolan Pekka tai Rautavan Sakari vaan minä. Jaksoin pomppia yhdellä jalalla ja töniä kumoon kaikki ikätoverit; mistähän sekin mahtoi johtua. Joskus myöhemmin muistan kuinka urheilutähti hyytyi pitkän matkan juoksussa ja minä juoksin ohi.

Alaluokilla ei pakotettu suihkuun eikä myöhemminkään sitä kovin tarkkaan valvottu. Olin niin ujo, että en kehdannut riisuutua alastomaksi. Vasta myöhemmin luokkatoverini näkivät minut alastomana, kun Sodankylään oli rakennettu varuskunta, missä oli uimahalli ja pakollinen sauna.
Kitisen rannan kouluksi Sodankylän keskuskoulua ei silloin kutsuttu. Mieleen ovat jääneet lähinnä välitunnit. Tunne valtavasta väenpaljoudesta. Viidakon lait, jotka pihalla vallitsivat. Kukkulan valtausleikit, mitkä olivat totista totta, oikeata sotaa. Seksuaaliset puheet ja fantastiset jutut. Kimmo oli pudonnut pienenä kuumaan saaviin. Hänestä oli tullut kehitysvammainen ja häntä pidettiin tavallisella luokalla. Kansakoulun pojat, Munari se taisi olla, käski Kimmoa laittamaan porkkanan sepalukseen ja juoksemaan tyttöjä kohti. Kerran iso jatkokoululainen tönäisi minut pää edellä jäiseen rinteeseen, kun en pitänyt varaani. Nilkutin pitkään sen jälkeen.

Jouduin myös umpisuolen leikkaukseen, olemaan poissa koulusta sairaalassa. En ikinä oppinut kertotauluja jotka opeteltiin kolmannella, mikä näkyy edelleenkin. Isä oli vienyt minut pyörän tarakalla Leskiselle, olin kovasti kipeä. Kaksi hoitajaa tarttui minuun kiinni ja painoi kasvoilleni eetteriin kastetun kopan. Leskinen oli minut leikannut. Mahassani näkyy vieläkin metallisten niittien jäljet, joilla haava suljettiin. Arpi on kuulemma harvinaisen pitkä ja komea. Kun heräsin nukutuksesta, mieleni leijaili ensin huoneen katossa ja kuunteli ihmisten puheita.

Välitunnit olivat kaikilla yhtä aikaa. Opettajilla olivat varmaan omat yhteisönsä opettajien huoneissaan ja kokouksissaan ja he halusivat tavata kaikki yhtä aikaa. Osa heistä asui koululla. Pihalla näkyi kerran kaksi nalkkiin jäänyttä ajokoiraa. Isot pojat tiesivät mistä oli kyse, minulle se oli mysteeri. Opettajien asuntojen ulkopuolella riippui viileänä aikana jäniksiä ja lintuja mureutumassa.

Isot pojat, yläluokkalaiset, joihin veljenikin kuului, tekivät omia luvattomia temppujaan koulussa ja koulun ulkopuolella. Veljeni oli aika tunnettu niissä hommissa, mutta pikkuveljeään hän ei tullut auttamaan vaikka näkikin minut joskus kasan alimmaisena.

Paljon vanhempi toinen isoveli muisti sen ajan, kun koulua rakennettiin. Pihalla oli jostakin syystä iso astia, jossa oli Unecefin lähettämää maitopulveria, jota lapset söivät kourin. Ylitalon Margareta piti joskus luokan ikkunalla kalanmaksaöljypulloa, josta oli pakko ottaa pahan makuista tököttiä. Syyttä ei minun terveyskortissani lukenutkaan: Riisitaudin jälkiä rintakehässä. Parempi se kuitenkin oli kuin se mitä joillakin muilla luki: Pelkää pimeässä tai Laskee alleen. En satu muistamaan keillä. Pääsimme salaa kortteja lukemaan.

Piikitykset ja tutkimukset olivat myös kovia paikkoja. Silloiset neulat olivat verrattavissa nykyisiin hevosten injektioruiskuihin. Joskus meidät koottiin johonkin luokkaan ja marssitettiin alastomina opettajan syliin pylly pystyyn. En muista saimmeko piikin vai mitä se oli. Hammashoito oli onnetonta. Maitohampaani olivat aivan mädät ja aiheuttivat joskus kauheita kuumeita ja kipuja. Köyhässä kodissa ei tunnettu hammasharjaa, mutta koska olin Mannerheim-liiton kummilapsi ja minulla oli amerikkalainen kummitäti, sain paketissa joskus raidallista hammastahnaa ja harjan.

Paketeissa tuli tosin hedelmäkarkkejakin, kummallisia lääkkeitä ja säilykkeitä ja vielä oudompia vaatteita. Niissä oli tekoturkiskauluksisia, lämpimiä takkeja ja paksuja vuorattuja housuja, joita en kuitenkaan kehdannut käyttää vaan kuljin rikkinäisissä ja likaisissa ryysyissäni. Rahaakin sieltä tuli joskus, mutta ne vei tietenkin isäni. Kummitädin ansiosta kiinnostuin kuitenkin vähitellen USA:sta ja englannin kielestä vaikka en ole Valtameren toisella puolella käynytkään, olen kuitenkin maan ystävä. Mukana ylijäämävarastoista tehdyissä paketeissa oli joskus Norman Rockwellin maalauksista tehtyjä painokuvia, minkä tosin vasta aikuisena opin. Vaatepaketeissa oli lakana- ja pyyheliinakangasta ja muutakin jota osasimme käyttää. Ruokapaketeissa tunsimme suklaalevyt, vehnäjauhon, lihasäilykepurkit, kaakaon ja sokerin, mutta maitopulveri oli vieraampaa ja varsin vierasta oli outo, läpinäkyvä aine purkissa, jonka heitimme pois samoin kuin lääkkeet ja mahdollisesti tarpeelliset vitamiinit, kun emme niitä tunteneet emmekä ymmärtäneet englannista mitään. Tuon aineen olen myöhemmin ymmärtänyt laardiksi, joka on sian ihrasta valmistettua talousrasvaa.

Sodankylän Kitisen rannan koulu on toiminut vasta yli 50 vuotta. Sen läpi on virrannut lukemattomia lapsia ja nuoria, opettajia ja muuta henkilökuntaa. Olen vain pieni osa siitä ihmisten vuosta, joka on häipynyt jonnekin, yhtä näkymättömiin kuten Kitisen jäät, uitettavat tukit ja vesi joka tulvi mahtavasti jäiden lähtiessä ennen säännöstelypatojen, Lokan ja Porttipahdan rakentamista.