Koti

Seuraavassa on pitkä tarina lapsuudesta. Blogeissa on se hyvä puoli, että kukaan ei lue pakosta!

Lutikka tipahti kopsahtaen kahvipöydälle. Käymässä oli paronin näköinen, Raiskin isä ja myös hänen äitinsä. Perhettäni hävetti, sillä lutikoita oli vilistänyt talossa rakentamisesta alkaen eikä niitä saatu millään kuriin. Niitä oli yritetty häätää Täystuholla eli DDT:llä, koska muistan vielä pahvisen pyöreän Täystuhorasian, jota painelemalla myrkkyä tupsutettiin seinänrakoihin. Muistan myös peltisen ruiskun.

Ihan pienenä muistan katsoneeni, kuinka lude käveli nukkuvan äidin jalalla, imi verta ja käveli pois. Siitä jäi verinen vana iholle. Joskus myöhemmin koko talo suljettiin ja poltettiin jotakin rikkipitoista ainetta ja pestiin sänkyjä ja muita huonekaluja lysolilla. Olimme pari päivää poissa talosta. Myrkyistä tuli vain paha haju vuosikausiksi. Tuntui, että lutikat vain villiintyivät. Muistan joskus lapsena makoilleeni hereillä valoisana juhannusyönä kalasta tultuamme. Kymmenittäin luteita vaelsi seinän- ja sängynraoista ja painelin niitä kuoliaaksi. Niistä jäi ikävät tahrat. Joskus joku tuli mukaani kouluunkin ja vaelsi pulpetilla. Pulpetit olivat kaksinistuttavia tuohon aikaa. Se herätti tietenkin inhoa parempiosaisessa vierustoverissa.

Ei luokkakaan ollut aivan syöpäläisetön. Omasta takaa koululla oli russakoita. Ne olivat tulleet siitä, kun sairaala oli kesän koululla evakossa ja sairaalalla niitä tunnetusti oli. Näimmekin kerran tuon kuuluisan, suomalais-kansallisen hyönteisen.

Vierailulla oleva pariskunta oli ison sisaren miehen vanhemmat. He olivat aatelista sukua, mutta suomentaneet nimensä Vaasantähdeksi. Rainerin setä, tai joku muu sukulainen oli Wasastjerna ja tohtori ja Alkon johtajia. Kuusikymmentä luvulla puhuttiin, oliko se nyt kahdestakymmenestä perheestä ja suku mainittiin siinä kuuluisassa laulussa. Tämä perhe ei ollut rikasta sukuhaaraa. Raiski oli maailmanmies, kova juomaan ja varmaan kova naisten perään. Sisareni, joka oli aika tyypillinen blondi valitti joskus, että kahden kesken ollaan niin pehmeitä, mutta seurassa mies ivailee. Avioliitto päättyi eroon, sisareni toiveesta, mutta vasta Etelä-Suomessa.

Raiski oli kylän paras ampuja. Autoimme häntä laittamaan savikiekkoradan läheiselle lentokentälle. Kerran teimme hirvilupaampumis-radan. Olin usein kentällä katsomassa kylän herrojen paukuttelua. Raiski oli ylivoimainen. Keräsimme hylsyjä, joita Raiski sitten itsekin täytti uudelleen.

Hän oli metsästäjä ja eräässä vaiheessa hänellä oli hieno lintukoira, saksanseisoja, joka oli vilkas. Sisareni kohteli kieltämättä koiraa vähän kovakouraisesti. Se oli sisällä talutushihnasta kytkettynä lämpöpatteriin ja ulkona kopissa. Se oli laihassa kunnossa ja ahne. Kerran se pääsi irti ja meni vuokratalon isäntäväen maitoastialle, joi itsensä kuralle ja sotki koko talon. Koira oli liian vähällä liikunnalla.

Minulla oli kaksi omaakin koiraa, jotka vastasivat vuorollaan hellyyden tarpeeseeni. Ne olivat mukavia, mutta niillä tuli isoina vietti lähteä kylille. Siellä ne tappelivat muitten koirien kanssa ja tulivat verissään ja väsyneinä kotiin. Joskus kissanraadossa piehtaroinut Jeri tuli viereeni nukkumaan. Arvaa kyllä, että muutenkin harvoin vaihdettavat lakanat, olivat mustat. Minä jouduin pesemään loppuvuosina pyykinkin, aluksi saunanpadassa keittäen, myöhemmin ostettiin suuri uutuus, pulsaattorikone, Sinisiipi, jossa oli kuminen tela ja kampi pyykin vääntämiseksi kuivaksi. Huuhtelu eli virutus piti edelleen tehdä käsin kylmissä saaveissa. Sen arvaa, että ei viitsinyt pyykätä joka viikko.

Molemmat koirani olivat tyypillisiä rähisijärakkeja ja haukkuivat vieraat komennoista välittämättä ja joskus jopa purivatkin. Ne olivat sekarotuisia piskejä. Turre oli ensin. Se jäi taksin alle, kun huomasi haukkua vain etupyörät. Joku sisaruksista oli viemässä tonkkia tien varteen maitolaiturille ja näki tapahtuman. Katselin ystäväni jäätynyttä ruhoa ikävissäni.

Jeri oli myöhemmin ja eli pitempään. Hain sen jenkkikassissa sukulaistalosta pentuna, vaikka isä olikin kieltänyt ottamasta koiraa. Se annettiin lopetettavaksi vasta kun tulin ylioppilasikään. Se oli todellinen kaveri. Uroskoirien sukuvietti oli vahva voima, joka vei niitä kaikenlaisiin seikkailuihin ja harmitti, kun ne eivät olleetkaan ihan uskollisia.

Oli mukavaa, kun Jeri odotteli minua kotipihassa, kun tulin koulusta. Hiivimme ensin molemmat toisiamme vastaan ja sitten hyökkäsimme ja peuhasimme lumessa. Koira sai koirille tyypillisen hepulikohtauksen ja säntäili ympäriinsä riemuissaan ja aivan päättömänä elämisen riemun vallassa.

Raiskin Raille kävi myös huonosti. Kun sisareni oli päättänyt muuttaa osuusliike Väinölän kemikaaliosaston hoitajaksi Mäntsälään, mies, vaikka kohtelikin naistaan huonosti, seurasi perässä. Koiraa ei voinut pitää. Mies antoi koiransa metsästäjäkaverinsa lopetettavaksi, mutta löysi koiransa verissään rapuilta. Uskollinen ystävä oli raahautunut kotiin. Kaveri sai varmaan kuulla kunniansa.

Raiski oli kone- ja automies. Hän oli aikansa ensimmäisiä Ula-taksimiehiä ainakin Lapissa, mutta lopetti jostakin syystä. Hän oli myös autokoulunopettaja, mutta tuli riitaa liikekumppanin kanssa ja myös ilmianto humalassa ajamisesta Rovaniemellä. Tuli vankilareissu. Liikekumppanin autokoululla oli monopoli koko Rovaniemen pohjoispuolisessa Lapissa, luulen. Pian hänellä oli yksityinen pienlentokone. Hänellä oli myös Ford Mustang, jolla matka Rovaniemelle kuulemma taittui.

Raiski tykkäsi minusta ja oli luvannut viedä minut vierailulle kotiseudulleen, Etelä-Suomeen, kesälomalla. Odotin paperinarusta tehty matkalaukku pakattuna, kun tuli tieto, pidätyksestä. Loppi jäi nimenä joksikin saavuttamattomaksi Eldoradoksi. Lanko olisi ottanut minut joskus kesäksi bensanjakajaksi TB:n huoltoasemalle, mutta en kehdannut, sillä olin ihmisarka. Minulla ei ollut sosiaalista kompetenssia. Se harmitti. En meinannut kehdata lähteä metsänistuksiinkaan ja jätin menemättä lopulta. Olin kotona. Siellä oli kyllä tekemistä. Sahasin naulaisia puita pokasahalla ja sahasin myös painavalla McCulloch sahalla. Se oli jyry peli. Ketju ei voideltunut automaattisesti kuten nykyisissä kevyissä ja ergonomisissa sahoissa. Kesällä oli tietenkin heinätyöt ja perunamaa, jota en kyllä viitsinyt paljoa kitkeä. Minä luin täkin alla piilossa viileää Lapin kesää ja sääskiä. Kesät nukuimme Makasiinin vintillä, jossa oli yltympäriinsä omituisia paperitolloja, joista kysyin vanhimmalta veljeltä. Hän meni hämillisen näköiseksi eikä kertonut. Vasta myöhemmin tajusin, mitä ne olivat.

Toisen kerran odotimme Raineria jouluaterialle. Pariskuntaa ei kuulunut ja lopulta tuli tieto, että hän oli pyryssä ajanut erään vanhan miehen kuoliaaksi rekallaan. Taisi olla silloinkin alkoholia veressä.

Hänellä oli erilaisia tyylikkäitä autoja, joita hän korjasi ja myi. Muistan komeat Chevroletin ja Buickin ja jonkun vaneriovisen tyylikkään kaaran. Kerran hänen ollessaan taksimies, leikimme veljeni kanssa autossa ja löysin istuimen ja selkänojan välistä ladatun aseen. Siihen aikaan tapahtui taksimurhia ja piirityksiä, kun joku sydämistynyt lappilainen linnoittautui jonnekin ja alkoi ammuskella. Poliisit ja taksimiehet kokoontuivat ammuskelemaan vastaan. Se oli heille tervetullutta vaihtelua elämään.

Veljeni ja minä osoittelimme vuorotellen naureskellen aseella toisiamme ja räpläsimme varmistinta ja vedimme liipasimesta. Sitten huomasin, että lipas oli täynnä. Se ei ehkä ollut ihan perillä ja siksi ei lauennut. Kyllä meitä poikia kylmäsi ja pistimme äkkiä Mauserin takaisin piiloonsa. Sitten, kun muutimme perheen tavaroita, löysin lipastosta kiiltävän pienen taskuaseen. Veljelläni oli se mukana koulussakin ja hän oli sillä ampunutkin.

Aseelle olisi ollut käyttöä, kun Raineri oli joskus mustasukkaisuuksissaan uhannut tappaa sisareni alkoholisoituneen entisen poikaystävän, joka oli humalassa kehuskellut. Sisareni oli naisellinen, isorintainen nainen, joka opiskeli Helsingissä kosmetologiksi. Hän oli töissä ensin Ravintola Polariksessa, sitten keskuksessa ja seuraavaksi Osuuskaupan kemikaaliosastolla. Osuuskauppakin uudistui ja rakensi tavaratalon kilpailijansa Mannermaan perässä. Muistan vielä ne ajat, kun odotettiin vuoroa kaupassa. Minä kävin Mannermaalla, olihan tätini ollut naimisissa Mannermaan johtajan kanssa, joka kuoli sodassa.

Täti oli varakas, mutta kontakti oli päässyt äidin kuoltua hiipumaan, kunnes täti abiturienttivuonna soitti ja kysyi tehdäänkö meillä varpuluutia. Isä, joka oli mestari käsistään, teki oikeaoppisen luudanvarren ja luutia taisi olla ennestään. Vein luudan Sanni-tädille. Hän kysyi haluaisinko, että hän ryhtyisi avustamaan tietyllä summalla kuussa ehdolla, että takaisin maksua ei olisi. Isä suostui ja täti, jonka kuulin myöhemmin olleen monien muittenkin mesenaatti, antoi tosiaan tarvittavaa rahaa kuukausittain. Hän vei minut vaatekauppaan, Vesteriselle, ja osti minulle sinisen puvun ylioppilaspuvuksi.

Kävin hänen luonaan joskus sen vuoden aikana. Hän takasi myös ensimmäisen opintolainani; sen jälkeen tulivatkin sitten valtion takaukset. Hän teki pitkän uran kunnan kirjanpitäjänä. Hänen pojastaan tuli Univac-tietokonefirman Suomen päällikkö, varakas ja monissa hyvissä työpaikoissa toiminut. Täti oli nuoruudenvalokuvissa häikäisevä kaunotar. Tyylikäs ja itsellinen nainen hän oli vanhanakin.

Äidin puoleinen suku oli komeaa. Enot ja tädit olivat arvokkaita, isokokoisia yhteiskunnan tukipylväitä, äidistäni puhumattakaan. Yksi enoista jäi pienemmäksi, mutta hän korvasi puuttuvan koon tulisuudellaan. Kuulin, että Mobergin Otto tyhjensi nuorena kämpän, kun hän tarttui puukkoon ja komensi jätkät ulos. Minä tunsin vain vanhan papan ulkomuodoltaan. Enot kuolivat aika nuorina sodassa ja sydän- ja verisuonitauteihin ja. Isän suku pakkasi olemaan pientä ja tulista sekin, mutta heissäkin on sekä poikkeusyksilöitä että suur- ja pieneläjiä. Vanhasta sukupolvesta on ehkä jäljellä vain yksi täti, äidin nuorin sisar.

Joskus jo opiskelijana tarkistin kirjastossa aateliskalenterista ja siellä sisareni tosiaan oli mukana.

Löysin langon tavaroista näädän nahkan. Se oli pujotettu kuivumaan lautaan. Vein sen ja pari orsilla ollutta poronnahkaa kenkäkauppias Tekoniemelle, joka maksoi niistä muutaman kympin. Tilasin lehdessä olleen ilmoituksen perusteella Helsingistä Olympia-merkkisen matkakirjoituskoneen, vaikka koko rahaa ei ollutkaan kasassa. Sain onneksi isältä loput. Kirjoituskoneen saaminen omistaminen oli ihan yhtä suuri elämys kuin ensimmäinen tietokonekin kauan myöhemmin. Kone palveli hyvin ja on minulla vieläkin jossakin ja odottaa lapsenlapsien, Valterin ja Eliaksen rikottavaksi pääsemistä.

Kotitalo oli tyyppitalo, ei tyypillinen rintamamiestalo, koska siinä ei ollut kellaria. Mukavuuksia ei ollut. Oli kaivosta kannettava vesi, joka keväällä sulavesien aikana muuttui ruskeaksi. Olivat likaämpärit eli solkkurit, jotka piti kantaa haisevalle tunkiolle. Oli ulkohuussi, jossa talvella jäätynyt patsas kasvoi kohti kakkijan pyllyä. Oli kerran viikossa lämmitettävä sauna, jonne vedet piti kantaa tai vetää kelkalla. Talossa olivat uunit , joita piti pahimmilla pakkasilla lämmittää kaksikin kertaa. Sahanpurut olivat eristeissä vajonneet ja lämpö vuosi hukkaan.

Myöhemmin yhteen kamariin ostettiin öljykamiina jonka täyttäminen jäi vähitellen minun tehtäväkseni. Silti uunejakin piti lämmittää. Sen hoiti useimmiten invalidisoitunut ja räkää yskivä isärahjus. Lopulta hän oleskeli enimmäkseen sängyssä. Minun piti lukiolaisena ja ennemminkin työntää hänet kelkalla saunaan, käydä pesemässä selkä. Auta armias, jos unohtui Lauantain toivottuja tai kuunelmaa kuuntelemaan.

Lukiolaisena minun piti käydä kaupassa, laittaa ruokaa, kantaa vedet ja solkkurit, tehdä puut ja kantaa ne sisään. Öljytynnyrin kanssa sai temppuilla, sillä se painoi turkasesti. Silti liikuttelin sitä jo hentona lukiolaispoikasena. Minä jäin kuopuksena viimeiseksi kotiin. Muut sisarukset olivat lähteneet jo maailmalle ja tulivat kotiin jouluna.

Talossa oli pitkään sisällä pirtissä raakalaudasta tehdyt seinät, kunnes ne saatiin levytettyä. Luteet hävisivät, kun markkinoille tuli Raid. Katto oli vielä minun muistini aikaan päreillä katettu mutta sitten senttaliinia, eli semtalin-kattohuopaa. Meillä oli kammella, keskukseen veivattava puhelin, sillä meillä oli äidin ja toisen ison siskon aikana ollut Pohjolan Sanomien paikallistoimitus. Kun Antti Hyry kertoi jossakin kirjassaan puhelimen tulosta heille, se oli myös kuin omasta elämästäni. Puhelinnumeromme oli 156.

Kun kylällä soi palosireeni, veivattiin kammesta ja kysyttiin, missä palaa. Vastaus tuli heti. Nyt jo edesmennyt sisareni, joka työskenteli aikansa myös keskuksessa, antoi vaivihkaa ymmärtää, että puhelinsalaisuus ei ollut ihan ehdoton. Sentraalisantrat kyllä tiesivät. Joskus hän soitti, että katsokaa tielle. Siellä piti kohta tulla kuplavolkkarilla poliisin etsimä murhaaja. Juoksimme tien laitaan, mutta ketään ei näkynyt. Ulkolinjapuhelu saattoi kestää jopa tunteja. Sieltä puhelimesta tuli myös tieto, kun olin kuusivuotias: Äiti on kuollut Helsingin asemalla.

Talo oli kylän reunassa. Sen jälkeen oli vain yksittäistaloja metsän keskellä. Parin kilometrin päässä asuvilla naapureilla ei ollut edes sähköjä. Seinällä oli kehystettyjä painokuvia: Milletin Iltakellot ja Tähkänpoimijat, kuten kymmenissä tuhansissa muissakin suomalaiskodeissa. Jokin käsin maalattu taulu joutsenista, kehystettyjä valokuvia ja kipsinen, musta Kyösti Kallion kuva. Kirjoja oli enemmän kuin normaalisti maalaiskodeissa. Oli Topeliuksen punaselkäiset Kootut, joiden sivujen välissä saattoi olla lutikoita ja niiden raatoja. Oli suomalaisia klassikoita, jotka kaikki luin useaan kertaan. Oli Lestadiuksen Postilla, joka jäi kyllä lukematta.

Eräältä yläkerran vuokralaiselta jäi ex. miehen kirjasto vuokranpantiksi. Vuokralaiset olivat oma lukunsa. Heitä oli monia, sillä isä sanoi heitä usein irti kuten teki palvelijoillekin. Eivät he aina olleetkaan Herran parhaita karitsoita. Kerrankin talon piirittivät poliisivoimat, sillä yläkerrassa asui viinatrokareita. Joskus joku trokari oli piilottanut viinalastin lantalan virtsakaivoon ja pudonnut sinne itsekin. Näin kun hän käveli virtsaa valuen rappuja ylös. Ihan pienenä oli mukavia tyttöjä, joitten kanssa leikimme intensiivisesti ja joskus tappelimme.

Oli Paukkosen Leena, jota kutsuin Höntiksi. Hän väitti, että miehetkin voivat synnyttää, enkä pystynyt todistamaan väitettä vääräksi, sillä miehellä oli ollut mahassaan haava, josta lapsi oli kuulemma otettu. Hänen isänsä yritti itsemurhaa humalassa ja hyppäsi rakenteilla olleelta Kitisen sillalta jokeen. Alla sattuikin olemaan jäätä ja kakkosnelonen, joka katkesi. Mieheltä katkesi myös kylkiluita ja itsemurha unohtui ainakin sillä kerralla.

Ennen sitä siltaa muuten joen yli kuljettiin kapulalossilla ja talvisin puusiltaa pitkin. Silta piti purkaa pois ennen kevättulvia, sillä joki äityi silloin Mississipiksi, joka joskus vei mennessään latoja. Jäitten lähtö oli vuodenkierron suurtapauksia.

Jonkun yläkerran asukkaan sukulaispojan kanssa tapoimme kerran kissanpennun. Tapahtuma muistutti kuuluisaa Teemu Mäen kissantappovideota. Aivot roiskahtivat naamalleni, kun kaveri löi pentua kirveen hamaralla ja minä pidin kiinni. Seksuaalinen osuus ei tullut mieleen. Joiltakin asukkailta sain rahaa ja kävin ostamassa kapeita Tex Willereitä. Lännenmiehistä pidin myös päivälehtien Cisco Cidistä. Sarjakuvat olivat ainoa lehdestä lukemani osa. Mustanaamio oli läheinen.

Isä tappoi kulkukissoja laittamalla ne säkkiin. Säkkiin kivi ja säkki suolampeen.

Erään luokkatoverin isä onnistui katoamistempussaan. Jäljet johtivat avannolle. Koko suuri koulu oli katsomassa, kun miehet sahasivat joesta jäitä, myös aviopuoliso ja lapset. Mies oli nuohooja ja asui koulun vieressä. Sanottiin, että jos mies olisi päässyt veteen, hänen olisi pitänyt ryömiä jään alla ensin kymmeniä metrejä. Häntä ei koskaan löydetty. Epäiltiin hänen häipyneen Ruotsiin. Rakastin Paulaa tulisesti. Häneltä jäi koulu kesken, mutta hänestä tuli kampaaja, joka voitti jossakin kilpailussa mestaruuden. Paula oli ihanasti punatukkainen ja pisamanaamainen ja muistan varsinkin hänen hienot, pystyt rintansa jumpperin alta pököttävinä. Joku kaveri kertoi sittemmin fantasiajuttuja seksileikeistä Paulan kanssa, mutta pidin niitä vain juttuina. Ei minun Paulani.

Koululaisena sitä osasi sitten olla rakastunut. Katsoin vain sydän läpättäen ihastukseni kohteita, mutta en osannut tehdä lähempää tuttavuutta. Tytöillä oli pliseeratut Brigitte Bardot - alushameet, jonka helmoissa saattoi olla lyijylankaa painona ja tupeeratut hiukset.. He kypsyivät ennen meitä samanikäisiä poikasia. Naisellisuuden mystiikkaa. Minulla olisi ollut senssejä tyttöjen kanssa, mutta olin niin saamarin ujo ja kotiolot olivat hankalat. Suurimman ihastukseni kanssa en vaihtanut sanaakaan. Hän taisi olla Sodankylään tulleen varuskunnan kapiaisten tyttäriä. Hän oli minua nuorempi, kapea vartaloltaan ja kasvoiltaan. Hän oli minulle kuin James Joycen kuvaama haavekuva, Emma, teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.

Tiesin teoriassa kaiken seksistä, enemmän kuin suojatut ikätoverini. Olinhan lukenut paljon. Luin vinttikomerosta löytyneestä kannettomasta seksuaalivalistuskirjasta ohjeen, että rakastavaisten tulee jäädä yhdynnän jälkeen sisäkkäin jopa tuntikausiksi. Amerikkalainen asiantuntijalääkäri epäili, että rakastavaiset vaihtavat tällöin joitakin hyvää tekeviä hivennäisaineita. Hän neuvoi juomaan vihannesten keitinveden samasta syystä, mikä ei tainnut ollakaan mikään huono ohje.

Myöhemmin ostin linja-autoaseman kioskista Jerome & Julia Rainerin modernimman seksivalistuskirjan, joten tiesin kyllä periaatteessa. Linkkarin kioskilla oli muuten saatavilla englanninkielistä kirjallisuutta, koska ohi meni nelostie ja turistivirrat. Silloin ei talviturismia tunnettu juuri lainkaan. Moottorikelkkoja ja latukoneita ei ollut. Kouluun tehtiin hiihtoladut itse ja minäkin tein niitä kotimetsiin. Ostin joskus lukiolaisena James Baldwinin Onother Country, mikä sisälsi paljon rankempaa seksikuvausta, kuin vaivaiset suomalaiset Juhannustanssit ja Sissiluutnantit, vaikka kyllä niitäkin tiirattiin. Myös raamatusta haettiin kertomus esiin kahdesta sisaruksesta, Oholasta ja Oholibasta. Viattomille luokkatovereille kertomus oli pornoa. Joskus he katsoivat innoissaan tietosanakirjan kammottavaa kuvaa syfiliittisestä peniksestä.

Minä ostin kioskilta joskus Playboy-lehtiä, mutta enemmän upeita Life Magazinejä ja opettelin lukemaan niitä sanakirjan avulla. Nathanael Westin Miss Lonelyhearts ja John Steinbeckin Travels with Charley olivat suuria lukukokemuksia ja johdatusta anglosaksiseen maailmaan. Monet, monet muutkin. Tietenkin luin klassiseen tapaan kunnankirjastoa läpi ja sain vakiasiakkaana käsiini paljon uutuuskirjoja.

Jostakin sain rahaa ostoksiin. Poimin syksyisin hilloja myyntiin. Ensimmäisen marjatilin vei isoveli, mutta sain lopuista rahat ostaa W.Somerset Maughamin pääteoksen Elämän kahle. Se oli hyvä kirja, jonka päähenkilön elämänkatsomuksen, jonkinlaisen eksistentiaalisen käsityksen elämästä minäkin omaksuin. Tietenkin luin myös eksistentiaalisen Camusin Sivullinen –romaanin ja samaistuin häneen. Maughamin teos oli omaelämänkerrallinen. Hän oli itsekin toiminut päähenkilön tapaan nuorena lääkärinä Lontoon Lambethin kaupunginosassa, vaikka hänestä vanhana tulikin kärttyinen dandy ja homoseksuelli. Hän oli muodikas kirjailija ja todellinen ammattilainen, vaikka nykyään unohtunut.

Sain sumplittua itselleni rahaa, kun osakseni jäi tehdä perheen kauppaostokset H J Mannermaan modernissa valintamyymälässä ja tavaratalossa, jonka valmistuminen oli suuri tapaus kylässä. Vaikka meillä ei ollutkaan työssäkävijää perheessä, vanhin veli teki sekatöitä tosin, rahaa tuli yhtäkkiä, kun isä voitti oikeusjutun ”Vesivaltiota” eli TVH:ta vastaan. Hän sai korvausta sorakuopasta, joka oli tehty hänen mailleen. Myös Varuskunnan alle jääneistä luonnonniityistä ja koivikosta tuli vähän rahaa. Muutaman vuoden elimme maalaisoloihin varsin ylellisesti. Kauppalaskut olivat suuret. Niistä muodosti tosin suuren osa veljien ja isän Bostonit tai Nortit. Minä en polttanut, paitsi vähän piippua ja savukkeita nuorena intellektuellina,(kuvittelin) sitten Tampereella. Osasin hypätä siitä eroon.

Alkoholia haettiin yli sadan kilometrin takaa Rovaniemeltä tai Kemijärveltä. Veljeni trokasi myös joskus. Muistan kuinka lukiolaisena oli jännittävää ottaa vastaan tilattu viinapullo kylmässä autossa, 30 asteen pakkasessa, poliisia peläten. Niitä viinoja sitten juotiin ja oksenneltiin, mutta minulta se jäi aika vähäiseksi. Olutta ei ollut maaseudulla. Kävin Rovaniemellä vain pari kertaa kouluaikoina ja pääsin opettajana toimivan sisaren perheen mukana käymään Tampereella ja Teiskossa. Junassa matkustin ensimmäistä kertaa, kun lähdin Valtiotieteellisen pääsykokeeseen Helsinkiin, minne en päässyt.

En ollut kokenut orgasmia, vain märkiä unia. Orgasmihakuisuus alkoi vasta ensimmäisestä yhdynnästä eka-vuoden opiskelijana Tampereella. Isä luuli minun ”saastuttavan” itseäni, kun pyörin joskus unta saamatta sängyssä, kun olin juonut liikaa teetä. Olisin voinut tappaa vanhan, likaisen miehen ja suunnittelin myrkyn käyttämistä. En tietenkään sitä tehnyt, mutta houkutus oli, koska hän oli muutenkin ahdasmielinen, vanhoillinen ja raskas taakka nuorelle lukiolaiselle.

Lapsena oli vielä Yläkerrassa Turusen Leena, johon olin rakastunut syvästi alle kouluikäisenä. Hän oli minua vanhempi. Muistan vieläkin hänen ihanan päivettyneen tytönkäsivartensa, jossa oli minua viehättävää tummaa karvoitusta. Olimme sentään kerran ajelemassa yhdessä pyörillä.

Kerran yläkerrassa asui oikein mukava pariskunta, jolla oli pieni tytär, joka oli kipsattu lannevamman takia. Olin jo varmaan keskikoulupoika. Tyttö veti itseään portaissa ja lattialla, niin että kipsit kolisivat. Hän tuli usein sänkyyn, jossa oli jo likainen koira likaisen alulakanan päällä, kirjoja ja finninaamainen nuorukainen. Pussilakanoita ei oikein tunnettu ja päällyslakanaa ei tainnut olla. Peittokin oli usein likainen ja repaleinen, sisuksiaan valuttava puuvillainen täkki. Tyttö vanuutti koiraa ja he olisivat halunneet ostaa sen lähtiessään. Isä ajoi mahtavan suurta pyöräkuormaajaa. Jostakin syystä tyttö piti minusta ja oli oikein veikeä pakkaus. Hän parantui vammastaan ja perhe osti oman talon.

Ovet olivat lukitsematta Lapin tapaan. Kuka tahansa saattoi tulla, jos halusi. Joskus tulikin ihan niitä vanhan ajan kulkukauppiaita pyörällä. Jehovantodistajat pesiytyivät meille yhteen otteeseen, kun isällä oli uskonnollinen, etsiväinen mieli. Heitäkin oli mukava kuunnella, samoin kuin lestadiolaisia kylän akkoja. Kerran koira nosti kauhean äläkän keskellä yötä ja sisään vääntyi oikea kulkuri ja meni nukkumaan uunin viereen. Hän oli mielessäni kuin Harry Martinsonin kulkuri, Bolle, kirjassa Kulkijan Pilvilinnat. Hän jätti lehden, jonka nimi oli Rikospoliisin matkassa (mukana?) ja Kansa Taisteli - Miehet kertovat -lehden. Tapasimme saman kulkurin ja lentojätkän joskus metsänistutuksessa vuosia myöhemmin veljeni kanssa. Veli oli jo kesäisin työnjohtaja ja vähitellen kassööri ihan oikeilla työmaillakin.

Isäkin oli ollut työnjohtaja, ukkoherra, kassööri ja hartsuherra (=savottakauppias), sillä hän oli lukenut itsensä metsäteknikoksi. Hän ei pärjännyt alkoholin kanssa, oli surkea totuus. Veljeni oli valtiotieteen opiskelija, hyvä suustaan ja seuran keskipiste, minne tahansa hän joutuikin. Veli käytti rahaa ja alkoholia reippaasti. Kun kerran lukiolaisena opettaja lähetti hänet hakemaan jotakin kotoa, poika ajoi taksilla. Joskus ilmeni, että hän oli tehnyt reippaasti velkaa. Joskus muistan, että kaverit kantoivat hänet ennätysajassa kotiin. Pojat olivat juoneet kiljua ja veli oli vielä tottumaton. Tietenkin hän oksensi lattialle.

Myöhemmin hän oppi. Veljellä oli mahtavat jutut ja hyvä mielikuvitus. Hän tuntui osaavan kokea ja ottavan ilon irti elämästä. Hänessä oli nuorena jotakin patologista. Hän vei rahani ja valehteli silmiä räpäyttämättä. Kerran minua syytettiin aiheetta piian rahojen varastamisesta ja isä piinasi minua kuulusteluissa. Myöhemmin selvisi, että oli tosiaan ollut olemassa varas ja se oli ollut veljeni. Veli oli minua neljä vuotta vanhempi ja pärjäsi tietenkin minulle. Joskus kun en antanut hänelle ostamaani Pekka Kejosen Jameja, hän kävi kimppuuni. Löin häntä jollakin tangolla surutta ja hän puristi kurkustani. Me huusimme molemmat tappavamme toisemme.

Muistutti isän ja tämän veljen legendaarista tappelukohtausta, jossa tosiaan oli hengestä kyse. Isä oli edelleen kiivas. Joskus hän kiivastui ja haki kirveen ja uhkasi tehdä selvää koko pesueesta. Veli kävi läpi kirjavan ammattiuran, joka loppui katastrofiin ja lamaan. Hän oli loppuaikoina aluepankin markkinointijohtaja ja kiinteistöyhtiön johtaja, joka lamaa edeltäneenä aikana eli leveästi. Hän oli pidetty luennoitsija ja on edelleenkin oikein fiksu kaveri, paljon minua lahjakkaampi.

Hänellä oli charmia ja ihan oikeita tyttöystäviä, joista yhdestä tuli uskollinen elämänkumppani. Minulla oli vain yksi tyttöystävä lukioaikana. Tyttö kyllä pehmeni ja sanoi, että saan tehdä mitä haluan, mutta raskauden pelko oli niin suuri, etten käyttänyt tilaisuutta hyväkseni. Pääsin kyllä hätäisesti koettelemaan liukkaita paikkoja. Poikuuden menetin vasta Tampereella luokkatoverin kanssa kylläkin. Hän oli nimeltään Outi ja hän jätti minut. Hänestä tuli sairaanhoitaja ja hän jätti kesken yhteiskuntatieteen opinnot. Hänellä oli Maine. Aika avutonta sähläystä sekin tosin oli.