Iita ja muita sukulaisia Sodankylässä

Ida eli Iita oli tätini, isäni sisar. Hän oli jäänyt hieman vajaaksi, kärsinyt varmaan syntymässä hapenpuutteesta. Hänet oli naitettu jollekin työmiehelle, mutta kuten kerrottiin, mies ei ollut välittänyt Iitasta ja vaan jatkanut nukkumistaan kasvattipoikansa kanssa. Sen tarkempaa en tuosta episodista kuullut. En tiedä, oliko Iita ehtinyt kokea avioliiton täyttymyksen, vai elikö hän loppuelämänsä vain Kristuksen morsiamena. Hän eli vuosisadan vaihteen naimattoman talon tyttären elämän. Omien puheittensa mukaan hän oli tehnyt koko ikänsä kovasti työtä, mutta ainakin vanhemmiten hänen puuhansa ja kykynsä olivat toistaitoisia. Hän oli elänyt vuosikymmeniä sisarensa perheessä. 

Sisar oli yksi niistä kolmesta naisesta, joita kirkonkylässä kutsuttiin ennen sotaa rouviksi ja jolla oli varsinainen oikeus pitää hattua, yhtiön piirimiehen vaimo. Hilda eli Hilta Mellenius, myöh. Melamies. Hekin taisivat muuttaa nimensä suomalaisuuden riemuvuonna 1938, kuten minunkin perheeni teki. Tunsin hänet tietenkin vasta sodan jälkeen, koska synnyin vasta 48. Mies oli kuollut sodassa ja täti oli vain yksi sotaleski muiden joukossa, vähän ylpeä ja mahtaileva ja kova lestadiolainen, moraalin vartija, juoruileva. Silti hänessä oli karismaa. 

Iita oli katkera vanhemmiten sisarelleen, koska häntä ei enää haluttu sisaren perheeseen. Hän parjasi sisartaan sukulaisille ja kylänmiehille, kertoi tekemästään kovasta työstä ja kokemistaan nöyryytyksistä. Vielä vanhana hän muisti, että kotoa ei ollut annettu hänelle sitä lehmää, mikä hänelle oli luvattu. Vajaa tytär ei tainnut saadakaan paljoa. 

Isäni myi osuutensa perinnöstä rahoittaakseen metsäteknikko-opintonsa, mutta pystyi hankkimaan keskikokoisen maatilan omilla rahoillaan ja yrittämisellään. Viina vei viran ja kova työ terveyden. Hänestä tuli sängyssä istuja ja raamatun lukija jo viisissä kymmenissä. Koska äitini oli kuollut, ja meille jäi maatalo ilman emäntää, ja lapsia oli monta, meillä tarvittiin taloudenhoitajaa. Piikojahan meillä oli ollut ja oli oleva Iitan jälkeenkin. Isä oli jo sairas ja vanha. Hän otti sisarensa talouteensa. Meille lapsille se oli hankalaa. Iita laski alleen ja haisi pissalta. Hän oli huono ruoanlaittaja ja taloudenhoitaja. Meillä tuskin silloin oli enää lehmiä, eikä niitäkään tarvinnut hoitaa. Muistan rasvaiset, likaiset astiat, kun täti ei niitä osannut pestä, yököttävän ruoan. Hän myös poltti kuin korsteeni. Hän ei luonteeltaankaan ollut mikään ihannetäti. Hän oli takertuva ja hankala. Kiltti hän tietenkin oli pohjimmiltaan, jumalan viaton lapsi kuten kaikki ihmiset pohjimmiltaan tuona aikana ja myöhemminkin. Hänen vähäiset syntinsä olivat yhä uudelleen anteeksi saarnattu Jeesuksen nimessä ja veressä: "Jeesuksen nimessä ja pyhässä sovintoveressä, syntisi ovat antheksi annetut." Ei häntä meilläkään kauaa pidetty. Hän katsoi elämänsä loppuaikoina lapsia perään jossakin perheessä. Siihen hän oli kuollutkin, sydänkohtaukseen pientä lasta hoitaessa. Yhden asian hän kuitenkin osasi tehdä kunnolla. Hän osasi valmistaa hienoja varpuluutia. Hänen tekemänsä luudat eivät olisi edes mahtuneet yhteen huoneeseen, hän kertoi pienelle maalaispojalle. Hän oli ylpeä nimestään, vaikka olikin se vähäisempi Anneperin Iita. 

Iso Iita oli suvun pohatan, pankinjohtajan leski. Penjami, Iso Penkko, oli omistanut tuhansia hehtaareja, mutta kuollut lapsettomana. Minulla menee sekaisin suvun tarina. Oliko se hänen vai hänen veljensä (?) Konradin lapset, jotka kuolivat tulipalossa. Minun setäni oli Pikku-Penkko. Hän oli pieni kooltaan ja omaisuudeltaan. Isäni setä oli valtakunnallinen vaikuttaja. Hän oli senaatin talousosaston jäsen ja varatuomari. Toinenkin traaginen tulipalo syttyi lapsuudessani. 

Sukulaisen, kunnallisneuvoksen ja suuren maanomistajan, Ville Nivannon ainoa lapsi, ylioppilastytär kuoli kotinsa vinttikamariin tulipalossa, siinä Kitisen rannalla sijaitsevassa talossa, kauniina kesäyönä. Puhuttiin miehestä, joka oli hänet saattanut tansseista. Ville piti palanutta taloa ehkä parikymmentä vuotta kuin tuskansa muistomerkkinä. Se purettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei rakentanut uutta vaan asui Metsäliiton talossa. Perintö meni testamentin kautta lopulta norjalaisille sukulaisille, jollekin, joka oli jo ennestään varakas. 

Kun U2 lentäjä, Francis Gary Powers ammuttiin alas Venäjällä, puhuttiin varalaskukentistä. Yksi suunnitelluista oli kilometrin takana kotoani sijaitseva, saksalaisten tekemä Sodankylän lentokenttä. Asiasta puhuttiin aika paljon ja tehtiin otsikoita, jotka kiehtoivat. Asiasta muistan kuinka lehti, Viikkosanomatko se oli, julkaisi silloin jo Turussa mummuvuosiaan viettävästä Ida Annebergin haastattelun otsikolla: Minä omistan Sodankylän lentokentän. Vaikka hän olikin myynyt ison tilansa veljelleen, karjalaiselle Hämäläiselle, hänelle jäi itselleenkin vielä paljon maita ja metsiä. Suuri osa suvun maista oli joutunut vieraille.

Serkkuni Lauri, tosin omisti hänkin paljon metsiä. Hänestä tuli vasta verraten iäkkäänä virkamies. Maatalon töihin hänestä ei juuri ollut ollutkaan. Osasyynä oli sotavamma, mutta hän ei hän kyllä ollut kovin innokas fyysisiin töihin muutenkaan. Ajoi kyllä harmaata Fergusoniaan. Hänellä oli paljon koneita. Aika pitkään myös karjaa, jota miestään paljon nuorempi Aune-vaimo hoiti. Aune elää vieläkin ja taitaa kohta taas joutua hillasoille. Aune oli hemmotellun miehensä ja anoppinsa Selman hunsaama. Hänen jalkansa tuskin koskettivat maata, kun hän passasi viittä poikaa, miestä ja anoppia ja hoiti karjan. 

Lauri piti sivuvaimoa ja eli elämänsä loppupuolen vauhdikkaasti. Hänellä oli virkamiesurasta alkaen auto. Viljelijänä ollessaan hän ajoi joka paikkaan Fergullaan. Hän teki etelänmatkoja ja eli herran elämää. Hän oli jo nuoresta alkaen Rovaniemen säästöpankin isännistössä ja teki humumatkoja, muka kokousten merkeissä jo ennen työnvälittäjän uraansa, jonka hän sai sukulaissuhteilla. Hän oli mukana kylän herrojen piireissä ja rotareissa. Hän oli aikansa Sodankylä-seuran pj. Seura pystytti allasalueelta puretun Kuukkelin pirtin tosi kauniiseen paikkaan, mistä koko Sodankylä saa nimensä, Harrihaaraan, saameksi Sova kielt (jotenkin näin?). Siinä yhtyvät kaksi Lapin merkittävää jokea Kitinen ja Jeesiö ja paikka on näkemisen arvoinen. Se on Sodankylän kotiseutumuseo. Rahaakin liikkui varmaan paljon. Laurilla oli turvanaan iso metsäomaisuutensa ja Kitisen rannalla sijaitsevat peltonsa, joista tuli arvokasta tonttimaata, kun hän yhdessä vaiheessa osti Nivannon tilan. Varmaankin hän siinä nettosi, kun taajama kasvoi. Silti hänellä oli paljon lainaa. 

Veljeni, joka oli päässyt Säästöpankin konttorin johtajaksi, osaksi serkun ansiosta, lainoitti ja pudisteli päätään, mutta piti pankkisalaisuuden eikä kertonut minulle summia. Lauri alkoholisoitui elämänsä loppupuolella. En ollut paljoa kontaktissa häneen hänen, koska hänellä oli öykkärin luonne ja pelkäsin häntä. Silti heidän perheensä ja minun perheeni olivat läheisiä ollessani lapsi. 

Serkkuni vanhimmat pojat olivat leikkitovereitani. Mutta kasvoimme varhain eroon toisistamme. Koulupoikana hain maitoa heidän talostaan. Vanha Selma-mummi oli aina elämys. Hän oli sentään vm. 1889. Nyt minä kirjoitan tätä tietokoneella enkä ole vielä edes ikäloppu. Hänen ja hänen ainoan lapsensa välillä oli ollut liian kiinteä äiti-poika – suhde. Pojasta tuli öykkäri, jolta ei tietenkään puuttunut charmia. Herraporukoissa hän oli sosiaalinen ja mukava, mutta kotona paha sovinisti. 

Aunella oli enkelin kärsivällisyys. Nyt hän on saanut viettää lesken, vähän mukavampaa elämää jo vuosikymmeniä. Hänellä on varmaan huolensa mutta myös ilonaiheensa. Lapsenlapsiakin on lukuisia. Minunkin sisarukseni ja itsekin käymme aina tapaamassa tätä ikinuorta mummoa. Oma käyntifrekvenssini on tosin kerran kymmenessä vuodessa, mutta vielä minäkin kerran teen nostalgiamatkan sinne sääskiparatiisiin. Menen katsomaan, mitä on säilynyt leikkikivistä ja siitä ympäristöstä, mihin unissani matkasin vuosia, kun olin sieltä muuttanut. Vieläkin sitä sattuu toisinaan.

Annebergin suku oli oikeastaan merkittävä Lapin historiassa. Suvun esi-isä Mathlin-nimellä oli Lapin vouti, joka kuritti lappalaisia. Olen varmaan noista varhaisista esi-isistä kirjoittanutkin. Ehkä tuon voudin poika oli opiskelijana Upsalassa, Linnen oppilaana. Hänestä kirjoitti Jakob Fellman klassikkokirjassaan parin sivun verran. Silloin nimenä oli talon mukaan varmaan Onnela, Sodankylän Siurunmaassa.

Sompio-kirjassa esiintyivät isoisät tai heidän isänsä. Juho oli Sompion koulumestari, jolla oli Musta raamattu. Olen nähnyt Sodankylän kirkkomaalla hänen hautansa, jossa lukee jotakin: Opetti lapsia lukeman ja puhui heillen Jumalasta.

Juho Onnelalla, joka kai muutti nimensä Annebergiksi oli lapsia. Olli oli minun isoisäni, jota en ole koskaan tavannut, koska hän oli kuollut. Konradista tuli pankinjohtaja, joka osteli pula-ajan pakkohuutokaupoista tiloja. Hänen lapsiaan kuoli tulipalossa sodan jälkeen. Häntä sanottiin Kommatiksi - Sodankylässä on Kommattivaara. En muista oliko se Konrad, joka oli myös pankinjohtaja, mutta hänen veljensä (?) Iso-Penkko taisi olla se rikas - tai molemmat. Ehkä sekoitan.

Yksi Juhon pojista pääsi lukemaan lakia. Hänestä tuli itsenäisyyssenaatin jäsen, kutsuttiin senaattoriksi. Hän oli lapseton ja olisi halunnut adoptoida Elin, setäni. Elin poika oli Martti, joka elää, mutta olen kuullut nykyään hieman dementoituneena Rovaniemellä. Hän kirjoitti muutamia kirjoja ja keräsi mm. Lapin sanoja. Lahjakas kaveri.

Minunkin isäni oli lahjakas ja hyvämuistinen. Hän luki metsäteknikoksi, mutta hänellä oli alkoholiongelma, jonka takia hän jäi tai jätettiin virasta pois. Hän rupesi maajussiksi ja osti itselleen maatilan, jota raivasi. Hänen vaimonsa Elin oli merkittävä paikallispoliitikko, Mobergin sukua. 

Oli tyttöjäkin Juhon perheessä. Yksi kai oli Paikkakunnalla tunnetun Ville Nivannon äiti. Hänen miehensä tuli metsänhoitajaksi Sodankylään ja kirjoitti ajastaan jopa kirjan.

Olikohan Juhon perheestä sitten yksi tytär, joka oli Andreas Alarieston äiti - näin ainakin luulen.

Oli myös Tepsan sukuun avioitunut Ida, joka saatuaan miljoonakorvauksen maa-alueistaan käveli rahat laukussa.

Orajärvelle kymmenien kilometrien matkan. 

Oli Iso-Iita ja Pikku-Iita. Pikku-Iita oli hieman kehitysvammainen tätini, josta minulla on eläviä muistoja lapsuudesta. Iso-Iita taisi olla  Benjamin vaimo. Hekin olivat lapsettomia, olisivat halunneet adoptoida isoveljeni Pekan, mutta äiti ei antanut. Se oli tosi isorikas perhe. Iso-Penkon leski asui loppuikänsä Turussa, Iso-Iita. Hän omisti Sodankylän lentokenttäalueen ja paljon  muutakin siihen aikaan, kun Francis Gary Powersin piti sinne laskeutua U2-lentokoneellaan. Hänestä kirjoitettiin Viikkosanomissa.

Hänen suurtilansa joutui sukulaiselle Hämäläiselle, joiden poika Matti oli toimittaja. En tiedä, jäikö häneltä perhettä. Matti häipyi eetteristä melko varhain, mutta muistan hänen kertoneen meille ruotsinsuomalaisille Suomen uutisia tv:ssä.

Ollin pojan poika, serkkuni Lauri kuoli melko varhain, hänkin alkoholisoitui. Minun leikkikaverini, hänen poikansa, minun ikäiseni Pentti halvaantui useamman kerran ennen kuolemaansa. Heillä on ehkä neljä muutakin poikaa vielä elossa. Laurin ihana vaimo elää yhä. Olen tavannut hänet vielä Tornion Saarenvireessä, kun hän oli kuntoutumislomalla.