Aggraarisen lapsuuteni mennyt maailma

Haisuoja oli nimensä mukainen, kilometrien mittainen veto-oja, jossa kulki humuspitoista, ruosteista vettä. Se oli minun lapsuuteni Mississippi. Isä oli kaikki maansa, yli 250 ha, itse hankkinut. Hänen perintönsä olivat menneet, kun hän oli saanut kouluttautua metsäteknikoksi. Konkurssia ei tullut, vaikka Hietasen pojat sanoivatkin kerran, että Anneperin Kalle on hankkinut konkurssiparran, kun hän huutokaupassa huusi maita. Hän joutui virkamiehen uralta maanviljelijäksi juopottelun takia, jos suoraan sanotaan, vaikka hän oli mahti-isännän maineessa, itsekin luottamustehtävissä ja usein juomassa kylän herrojen ja narrien kanssa. Sitä hän ei hallinnut vaan joi itsensä patologiseen humalaan joka kerta. Hänen emäntänsä oli kunnan ensimmäinen naispoliitikko, joka kuoli verensyöksyyn Helsingin asemalla. Leukemia surmasi auto-onnettomuudessa jäsenensä katkaisseen ja kuin ihmeen kaupalla toipuneen äitini. Sädehoitoja osattiin jo antaa silloin, mutta ne eivät auttaneet.

Haisuojan maailma

Meidän peltomme sijaitsivat metsän takana. Lehmiä piti kuljettaa kilometri ennen kuin ne pääsivät laitumelle. Pienenä poikana jouduin niitä ajamaan laitumelle ja sieltä pois. Minuakin siihen työhön pakotettiin joskus vitsan voimalla, minä puolestani kuljin piiska kädessä lehmien takana. Ihailin kaunista ayrshire-lehmää – Kieloa, joka oli paljon minua vanhempi ja viisaampi. Kielo oli ostettu Kannuksesta, muut lehmät oli viety Ruotsiin evakkoon ja hävinneet matkalla, vain yksi hieho oli tullut takaisin. Minä en siellä ehtinyt olla Kannuksessa kuten muu perhe, minua 4 vuotta vanhempi isovelikin. En tiennyt mitään evakon jälkeisistä oloista, kun piti aloittaa tyhjästä. Meille rakennettiin ensin navetta, jossa perhe asui ja vasta sitten talo.

Kielo oli lehmien pomo. Toiset seurasivat sitä ja tekivät niin kuin se käski. Lehmien polut olivat omalaatuiset ja kiertelevät. Kaikkien piti seurata Kieloa. Se piti siitä huolen. Tavallisesti ne käyttäytyivät kunnolla mutta äityivät joskus paarmojen tai räkän takia juoksemaan utareet heiluen. Se oli menoa se.

Haisuojan viljelyaukea tuntui suunnattoman suurelta. Siellä oli kolme taloa ja monen tilan peltoja. Yksi mökeistä oli Leinosen Olkan. Se oli oikeastaan mökkikylä. Hänellä oli vain yksi poika ja mies, Jussi, joita hän piti kurissa ja nuhteessa. Tuosta lapsuuteni suurhahmosta olen kertonut ennenkin. Olkan sisar asui perheineen toisessa uudistalossa. Perheessä olikin sitten lapsia, ja uusia tuli kaiken aikaa, ainakin 14 yhteensä. Olka ja sisar eivät olleet väleissä. Sisar olikin lämminverinen. Hän teki vielä lapsia ollessaan savottaemäntänä, vieraille sanottiin. Joku lapsista oli kehitysvammainen. Minä en näiden naapurien kanssa koskaan puhunut paljoa, vaikka huomasin ylioppilaaksi tullessani, että olimme kasvaneet minua alempaa luokkaa käyvän naapurin runotytön kanssa ihan lähekkäin, jokin kummallinen häveliäisyys välillämme. Siinäkin niitä menetettyjä mahdollisuuksia.

Kolmas, harmaa mökki oli aukealla vielä. Isäntä oli Olkan veli ja hän kuoli keuhkotautiin. Muistan sisarusten äidin, mustiin pukeutuneen, noita-akkaa muistuttavan hahmon. Ehkä hän oli ollut se kerrallinen pääsiäistrulli. Ojalaan jäi leski ja kaksi kaunista tytärtä, Enni ja Emmi, mutta heidänkään kanssaan en puhunut koskaan. Siihen aikaan maalla mentiin monesti ohi tervehtimättä.

Meillä viljeltiin pääasiassa heinää mutta ohrakin kasvoi joskus oikein hyvin, perunaa tietenkin myös. Heinätyö oli kesän suururakka. Meillä tehtiin kaikki hevostyökaluilla ja käsin, vaikka 60-luvulla jo luokoa kaatamaan palkattiin joskus traktorimies. Ajoin isopyöräistä hevosharavakonetta ja tietenkin ohjasin hevosta korkean kuorman päältä, kun olin kuormaa polkemassa heikoimpana. Joskus kuorma kaatui, useimmiten ei. Hevosen peruuttaminenkin oli kova juttu. Hepo oli arvaamaton, saattoi liikahtaa, kun moottori tarvitsi heinää kaiken aikaa. Kun suitset heitettiin alhaalta, se oli menoksi.

Seurasimme toisten palstojen työntouhua ja vertailimme ja pohdimme toisten elämää. Kahvit ja teet haettiin kotoa villasukkaan pujotetuissa lasipulloissa. Se kävi nopeammin kuin nuotiolla keittäminen, vaikka se olisikin ollut tunnelmallisempaa. Olin nuorin veljeksistä. Pakko oli olla mukana, vaikka en saanutkaan kovin korkeaa arvostusta. Päivällä sai ehkä käydä kipin kapin uimassa Kitisessä. Toivoin sadetta ja vapaa-aikaa. Kuivat heinät suolattiin ladossa. Karkeat heinät raapivat ihon verille, suola ja hiki kirvelivät ja Lapin räkkä, hyönteismaailma kiusasi miljardein verenhimoisin otuksin. Ladon pärekattonaulat lävistivät päänahan useasti.

Me olimme parhaina aikoinamme aikaansaapa velisarja. Seipäitä täynnä olevat pellot aukenivat Haisuojalla melkein rannattomana merenä. Meillä oli vielä kauempana, Raivioksi kutsuttu lisämaa, joka oli raivattu sodan jälkeen. Isä käytti apulantaa ja pellot kasvoivat hyvin, toisin kuin naapureilla. Heinää käytettiin karjan rehuksi, mutta kun karja hävitettiin, se paalattiin talvella ja myytiin savotoille. Paalauskin oli käsityötä. Paalit sidottiin rautalangalla ja lanka pujotettiin metrin pituisella neulalla. Paalit olivat 50-kiloisia ja isoja. Tulot olivat naurettavan pieniä, mutta ne piti ottaa, kun muutakaan ei ollut.

Meidät ja monet muutkin pelasti varuskunnan tulo Sodankylään Vaasasta. Meiltäkin meni arvotonta luonnonniittyä ja metsätila ja saimme korvausta, jolla pärjäsimme. Isä rupesi käräjöimään Vesivaltiota vastaan ja voitti. Haisuojan takana oli Sodankylän lentokenttä, saksalaisten tekemä ja sodan aikana käyttämä. Lentokenttä oli tehty laajan hiekka- ja soraesiintymän päälle. Sen toisessa reunassa oli meidän maille tehty sorakuoppa, josta Sodankylää oli paljon rakennettu. Osoittautui myöhemmin, että sora oli hapanta ja murentui betonina. Sodankylän pohjoisosiin rakennettiin Porttipahdan ja Vuotson tekoaltaat. Niitten alta muutti allasevakkoja, isot rahatukut taskuissaan. Rahat kuluivat joskus traagisella tavalla taksilla huruuttamiseen ja pahaan elämään. Mutta ne olivat myös monen pelastus.

Tätini mies, Tapion sukua, noita Akhmelin jälkeläinen, mistä Paulaharju on Sompiossaan kertonut, oli nahjus. Aina naurava mutta saamaton. Hekin omistivat jänkiä ja saivat rahaa ja ostivat meidän karjamme ja kohensivat elämäänsä. Vilkas – Tapio, sanoi Leinosen Olka sattuvan ivallisesti. He vuokrasivat myöhemmin heinämaitamme. Rahat olivat jo menneet eivätkä he koskaan pystyneet maksamaan vuokria. Tätini oli silti sisartensa lailla arvokas naisihminen. Hänen lapsistaan ei tullut koulunkäyneitä. Sisarten lapsista kyllä.

Sanni-täti oli ollut naimisissa Sodankylän mahtikauppiaan, K-kauppiaan Mannermaan kanssa. Mies kaatui sodassa, mutta täti oli kunnan kirjanpitäjä ja pärjäsi hyvin. Hänellä oli avosuhde, mitä salaa paheksuttiin. Arvokas tätini, jonka kanssa meillä ei myöskään ollut ollut enää paljoa tekemistä, koska äitini oli kuollut eikä tätini pitänyt juoposta isästäni, auttoi minua ylioppilasvuotenani rahallisesti ja muutenkin sponsoroi suurenmoisesti. Hänellä oli iso talo keskellä kylää. Hänen pojastaan tuli monikansallisen UNIVAC-tietokoneyhtiön Suomen johtaja ja paljon muuta. Herraksi herrojen joukkoon. Hän oli naimissa Keskon pääjohtajan tyttären kanssa.

Väkivahva jättikokoinen setä, joka ajoi tulisella oriilla ja joka oli sodan tappamisen lisäksi surmannut miehen sodan jälkeen ja istunut, oli naimisissa hihhulihelluntailaisen naisen kanssa. Pojasta tuli kuitenkin kasvatustieteen professori, joka nyt on eläköitymisiässä Jyväskylässä. Hän on kouluttanut sukupolvia Suomen erityisopettajia. Hyvässä tai pahassa, hän on ollut ajamassa erityisopetusta muuhun opetukseen integroitavaksi. Me kaksi emme tunne toisiamme. Isä ajoi mustalla oriilla, poika on tyytynyt isoihin amerikanrautoihin, olen kuullut.

Isäni rupesi käräjöimään TVH:ta vastaan, koska hän keksi jonkin porsaanreiän sopimuksissa. Hän voitti ja saimme korvauksia. Isä oli työkyvytön eikä meillä ollut kuin isoveljen satunnaisia sekatyömiehen ansioita. Isosta veljestä piti tulla isäntä, mutta hän lähti aikuisena harjoittamaan maatalousopintoja ja menestyi. Hänestä tuli monen säästöpankin konttorinjohtaja ihan säästöpankkikriisiin asti. Hampaaton sekatyömies muuttui muutamassa vuodessa kovalla työllä sujuvakäytöksiseksi pankkimieheksi, löysi kunnon tytön ja eli toisenlaisen elämän, mihin hänet oli ennalta määrätty.

Lentokentälle laskeutui vain muutama pienkone vuodessa kunnes purjelentäjät rupesivat siellä lentelemään. Siinä vaiheessa minäkin jo muutin pois. Lentokentällä kokoontui kirkonkyläläisiä korttisakkeja, taksi- ja kylänmiehiä, huoriakin mukanaan joskus. Lankomies, aatelista sukua, rakensi kentän reunaan savikiekkoradan. Hän itse oli paras ampuja. Kylän herrat ja narrit siellä paukuttelivat ja olin usein katsomassa. Kentällä pesi kuoveja ja juoksenteli jäniksenpoikasia, joita itse poikasena yritin turhaan juosta kiinni. Siellä oli joskus villejä poikajoukkoja, minäkin joskus mukana tekemässä raketteja Kitisestä sukelletusta tykin ruudista. Kranaatteja löytyi saksalaisten jäljiltä. Jollakin kaverilla, joka yhtenä keväänä räjäytti vahingossa itsensä, oli ollut toimiva konepistooli. Hänellä oli rikollisia taipumuksia ilkivaltaan ja vahingon tekoon, mitä kerran itsekin todistin.

Kun parikymmentä vuotta sitten pikaisesti kävin unieni Haisuojalla, se oli kummasti pienentynyt. Osa pelloistamme oli kaavittu ruokamullasta kasvavan kyläkeskuksen puistotarpeisiin. Raivio oli soistunut entiselleen surkeaksi rämeeksi. Ladot lahonneet tai hävinneet. Aukean taloissa ei asunut enää tuttuja ihmisiä tai en ainakaan kysynyt. Silti haluan vielä kerran kävellä metsän läpi Haisuojalle. Metsääkään ei tosin ole enää. Talomme ei ole enää edes suvulla. Siihen kasvoi elintasosiipi ja se kohentui muutenkin jo veljeni aikana aivan liian komeaksi. Navetta purettiin. Luonnonheinäinen kaunis piha muuttui luonnottoman vihannaksi niittonurmeksi. Pihan kivet, valkoapila ja muurahaiset ovat varmaan kadonneet. Talon ympärille ovat ryömineet kerrostalot. Tiet menevät eri paikoista. Minä haluan löytää vielä joskus jälkiä tutuista leikkikivistä, tehdä nostalgiamatkan menneeseen.