Lapsuus pientilalla

Kratsh. Yhdellä oikein suunnatulla halon iskulla sonninmullikka tuupertui lumiselle pihatantereelle. Elämä pakeni sen ruumiista. Isä sulki jotakin sen kaulassa valmiiksi leikatuilla langanpaloilla solmien. Oliko se verisuonten väliaikainen tukkiminen vaiko sulkiko hän emättimen eli ruokatorven, etteivät syövyttävät mahanesteet pääse ulos turmelemaan lihaa. Sitten pian höyryävä veri laskettiin astiaan, jossa sitä piti vispata hyytymisen ehkäisemiseksi. Taitavat kädet nylkivät ruhon ja eläimestä tuli oudon alastoman näköinen. Isä aukaisi mahapuolelta kropan ja sieltä pullahtivat sisäelimet suolisto ja rapamaha ulos. Pihalinnuilla oli pian juhlat.

Se oli maaseudun lapselle usein toistuva näytelmä. En osannut pitää sitä pahana; toki itse surmanlyönti tuntui vähän kammottavalta kuin joku olisi lyönyt omaan päähäni.

Koetan nyt aikuisena ymmärtää eläinoikeusaktivisteja ja niitä jotka asettavat eläinten surmaamisen ja syömisen kyseenalaiseksi. He eivät ehkä tule ajatelleeksi, että ilman lihakarjan pitoa, ei lehmiä ja suloisia vasikoita ja karitsoita myöskään olisi.

Teurastaminen tiesi monia herkkuja. Joskus jopa suoletkin käytettiin verimakkaran kuoriksi. Vähän tosin etoi, kun suolen sisältöä puristeltiin ulos ja suolia pestiin ja liotettiin, mutta se unohtui pian ja tosi hyvältä makkara sitten maistui. Rasvaa tohkuva veripalttu ja verilätyt olivat unelmien ruokaa. Ajattelin vain veripalttua, kun olin umpisuolen leikkauksessa ja minua pidettiin nälässä. Tiesin, että vasikka oli teurastettu. Jaloista ja ties mistä osista keitettiin suuressa kattilassa alatoopia eli lihasylttyä, joka maistui taivaalliselta. Jostakin pienistä nilkan luista tuli sitten nappuloita peliin, josta pidin valtavasti. Luunpalasia laitettiin lattialle riviin ja vastustaja teki samoin. Vähän isommalla palasella yritettiin sitten heittää lattiaa myöten vastustajan "sotamiehiä" nurin.

Sen puuhan takia minä sitten sain muistini mukaan ainoan selkäsaunan ja vielä paljaalle pyllylle, kun löin isoaveljeä luulla päähän. Huusin siinä toimituksessa äidille raivoissani: akka. Minut tietenkin lannistettiin ja sain pyytää anteeksi kaikkea. Muistan kuinka sen jälkeen mentiin syömään hernesoppaa ja meillä asuvista tiepiirin miehistä se, jota kutsuimme punanokaksi kehotti, että syödään nyt niin, että napa rutisee. Sen saman kehotuksen olen monesti muistanut sanoa koululaisille ja muille lapsille. Olemme myös pelanneet samaa peliä puunappuloilla ja se on ollut oikein suosittu. Ihan samaa intohimoista suhdetta ei nuoremmilla lapsipolvilla tosin peliin ole ollut kuin minulla oli.

Muistan kaikki karjatalouteen liittyvät herkut: paistit ja kinkut, jouluruoat, ternimaidosta valmistetut uunijuustot, hiilloksella paistetut leipäjuustot, kampanisut, pullat ja leivät. Tuoreen ja vielä kuuman, sulavaa voita tippuvan rieskan tai ruisleivän kera rapulla istuminen jäi jonnekin mielen sopukoihin pysyväksi muistikuvaksi.

Pian äitikin kuoli. Iso, hyllyvä, leveä ja turvallinen syli häipyi jonnekin. Muutaman vuoden siinä sinniteltiin vielä eläinten kanssa. Isoveli oli ensin karjanhoitajana ja sitten pitkä rivi kotiapulaisparkoja, joita isäntä kohteli pääsääntöisesti huonosti. Vaatimukset olivat kovat ja palkka mitätön. Joku palvelijoista olisi ehkä halunnut äitiehdokkaaksi, mutta kovaluontoinen mies oli päättänyt: Hän ei ryhdy enää naisten kanssa mihinkään. Hänen terveytensä huononi nopeasti ja vaikka ja koska hän oli ollut työhullu, työvuodet supistuivat vähiin elämänkaaren jälkipäästä. Vahva kroppa kutistui ja näivettyi. Voimat vähenivät, astma ja sydämen sekä keuhkojen laajennus, rytmihäiriöt ja mielen kiihko ja kiivaus vaivasivat ja invalidisoivat miehen.

Kantturat myytiin sukulaisperheelle, joka oli saanut rahaa, kun heidän allasalueella sijaitsevia perintömaitaan meni säännöstelyaltaan maiksi. Monet ns. allasevakot saivat kouraansa isot rahatukut. Toiset ostivat taloja muualta, osa pisti rahat sen siliän tien.

Katselin lehmien keinuvia takapuolia, kun niitä talutettiin kylän halki uuteen navettaan. Yksi vaihe elämästäni häipyi niiden mukana. Hevonen pysyi ja jäi heinäntekokin kiusaamaan kesän viettoa. Nyt heinä myytiin kuivattuna ja paalattuna savotoihin. Sen tekemisessä oli kova käsityö. Isä oli tottunut käyttämään apulantoja ja sadot olivat toista luokkaa kuin naapureilla. En pystynyt kovin kummoisiin työsuorituksiin, ainakaan alkuvuosina, mutta mukana piti olla. Jos pääsi kiireesti Kitisen rantaan, pian piti joutua sieltä pois.

Vanhin veli oli uusi isännän alku. Hänestä piti tulla isäntä, kunnassa aika tunnettuun maalaistaloon, jota sen ansiosta, että äiti oli myös tunnettu paikallispoliitikko pidettiin ökytalona, vaikka tila oli niissä oloissa vain keskitasoa. Kaikenlaisia eläimiä toki pidettiin, lehmien ja hevosen lisäksi, lampaita, kanoja ja jouluksi kasvatettiin sika.

Yhteiskunta ehti muuttumaan 60-luvulle tultaessa. Veli ei hankkinut emäntää. Hän kävi sekatöissä, tila ei hirveästi tuottanut, vaikka metsää oli parisataa hehtaaria. Hän oli katkera, kun hän ei ainoana seitsemän lapsen katraasta ei ollut käynyt edes keskikoulua. Hänen hampaansa mätänivät ja aiheuttivat kovaa kipua. Ei ollut varaa hammaslääkäriin. Hän söi niin paljon särkylääkkeitä, että meni niistä joskus sekaisin. Lopulta hän kuitenkin ryhdistäytyi, alkoi toimia toisten nuorten seurassa. Hän lähti opintielle, ensin maamieskouluun ja sitten maatalousopistoon. Hän oli hyväkäytöksinen ja esiintymiskykyinen nuorukainen, joka serkun avustuksella pääsi paikkakunnan säästöpankin johtajaksi ja ehti toimia pankkialalla aina säästöpankkikriisiin saakka. Hän löysi hyvän ja solidaarisen tytönkin. Tila oli laitettu hänen nimiinsä ja hän eli sen ja hyvien työpaikkojensa ansiosta oikein varakkaan ja hyvän elämän.

Olen miettinyt tuota perhe- ja pienviljelyn autuutta, jota Heikki Turunen niin kauniisti kuvaa. Aivan varmasti maalaislapsuudessa on jotain hohtoakin. Minulla itselläni on paljon muistoja, toiset kipeitä, toiset vielä kipeämpiä. Koin menetyksiä, joista äidin kuolema oli varmaan suurin. Minä jäin ehkä jonkinlaiseksi väliinputoajaksi. Minusta ei tullut menestyjää.

Minulla ei ollut samaa läheistä suhdetta isään kuin Turusella. Jostakin syystä hänestä oli valikoitunut, työn, sodan ja ankaran elämän kovettaman isänsä lempilapsi. Kukaan muu lapsista ei kokenut samaa läheisyyttä isän kanssa. Hänen kuvauksensa isästään on lajissaan voittamaton. Hupeli-sarja on kunnianosoitus raivaaja - isille ja sotaveteraaneille. Ei äitikään jää vähemmälle. Kirjailijan ja hänen äitinsä suhde oli myöskin lämmin. Hyvä suhde vanhempiin on kantanut ja vaikka kirjailijan elämästä ei olekaan konflikteja puuttunut, hän tuntuu harvinaisen solidilta henkilönä. Sellaisista lähtökohdista ja tuosta lämmöllä ja taidolla kuvatusta maalaisympäristöstä onkin rakentunut yksi Suomen merkittävimpiä nykykirjailijoita, joka sitten kiitokseksi on nostanut maalaisuuden melkein monumentaaliseen suuruuteen.

Tosin tuntuu siltä, että 60-luvulla ja myöhemmin aloittaneita kirjailijoita ei enää nosteta sellaiseen suurmies-kastiin kuin aikaisempia, vaikka kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen. Ehkä juuri siksi.

Onhan toki minullakin hyviä muistoja eniten ja ikävätkin ovat lieventyneet. Sain nähdä satoja vuosia kestäneen maan pääelinkeinon, pienviljelyn vielä toimivan, ennen moottoria käyttävien koneiden tuloa ja ennen kuin maatalouden osuus kansantaloudesta ja työllistävyydestä hupeni murto-osaan. Näin paljon maaseudun aitoja ihmistyyppejä. Koulun ansiosta pääsin mukaan uuteen, modernimpaan aikaan. Koin Suuren Muuton omissa nahoissani. Ensin Etelä-Suomeen, sitten Ruotsiin ja sitten sieltä takaisin. Kaiken kukkuraksi koin vielä työttömyyden ja syrjäytymisen. Se kuinka maailma on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana on ollut niin ällistyttävää, etteivät meitä suuria ikäluokkia edeltäneet sellaista oikein joutuneet kokemaan. Sota oli tietenkin mullistus ja muutakin maailmankuvaa muuttavaa on tapahtunut joka vuosisata, mutta maaseutua ne olivat koskettaneet varsin vähän.

Muita muistelmia lappilaispojan lapsuudesta: 1 2 3 4