Aika harvoin tulee soittoja, joissa kaupataan esim. lehden tilausta valtavan edullisesti. Tänään tuli kolme tilausta melkein peräjälkeen. Yleensä olen niihin langennut, mutta en enää. On sääli kertoa myyjälle, joka tekee vain työtään ja on ehtinyt lukea litaniansa, että ei kiitos tällä kertaa.
Löydän Ruotsin tv:stä kiinnostavia ohjelmia joka ilta. Heidän uutislähetyksensä käyttömukavuus ja saavutettavuus on erinomainen. Samalla playerilla, jolla Ruotsin tv näkyy, Suomen tv:stä näkyy väin värikkäitä varjoja, konstigt.
Uppdrag granskning -ohjelmassa kerrottiin erään seurakunnan tavasta murskata hautaan laskettu arkku kaivinkoneella, jotta ei syntyisi myöhemmin täytettäviä maavajoamia. Se oli tapahtunut seurakunnan kirkkoherran tieten. Sääliksi kävi kaikki tekosyyt ja ristiin puhumiset, joihin tämä naispuolinen kirkkoherra syyllistyi. Ohjelmasta soitettiin eri puolille Ruotsia ja saatiin selville tekosyyllä, että tapa taitaa olla käytössä yleisemminkin. Joku kertoi, että hauta voidaan laskea täyteen vettä, mikiä saa myös aikaan arkun litistymisen. Ohjelma oli kuvannut salaa pari kaivinkoneella tehtyä litistämistä ja reportteri meni tuoreeltaan kyselemään tekijöiltä. Kiertelyä ja pussiin puhumista. Tosin haastateltiin toisista seurakunnista ihmisiä, joiden mielestä tämä oli selvä eettinen virhe ja jopa hautarauhan rikkomus. Kysyä sopii, miten meillä tapahtuu. Vaikka kuollut on kuollut, tuntuu väärältä, että arkku ja ruumis joutuvat litistetyksi.
Eilen katsoin kyyneltäyteiset jäähyväiset, kun Klass 9 A sanoi hyvästejä super-opettaja teamille. Kyllä siinä oli tunteisiin paljon koskevaa ja minuakin liikutti. Oppilaat olivat todella edukseen ja kehittyivät ja aikuistuivat ohjelman aikana. Kyllähän siinä oli tuota Hawthorne-efektiä, jonka mukaan huomion saaminen on se tekijä, joka parantaa tuloksia, mutta oliko siinä koko selitys? Siinä oli myös aineksia tyypillisestä, vaikkapa uskonnollisen parannuksen tekemisestä: Katsokaa mitä parannus sai aikaan, kuinka huonoja olitte ennen ja kuinka hyviä nyt. Osa opettajista mielestäni myös työskenteli tähän saarnaaja-malliin.
Ehkä me katsojat ja median seuraajat saamme vielä joskus tietää, mitä oppilaille kuuluu nyt. Miten he ovat pärjänneet taas entisten opettajiensa kanssa, ovatko muutokset olleet pysyviä? Mitä olisi tehtävä tavallisessa arkipäivässä, että syntyisi positiivisia muutoksia? Tuossa ohjelmassa ainakin todistetaan, että kehuminen tekee ihmeitä, mutta se ei saa olla perusteetonta. Tämän puolivuotisen matkan ja tarinan aikana oppilaat ovat tosiaan ponnistelleet, joten kaikki kehu on uskottavaa. Ajattelen myös rutiinia. Rutiinihan on samalla tuki, kun tietää mitä tapahtuu, mutta samalla sitä täytyy osata ja uskaltaa murtaa. Mikä on kultainen keskitie?
Jotenkin ajattelen, että oppilaat saivat olla mukana oman elämänsä draamassa, joka nosti mielekkyyden ja merkittävyyden tasoa. Varmastikin meillä kaikilla voisi olla kasvun mahdollisuuksia, jos saisimme olla mukana jossakin merkittävässä. Epäilen, että esim. bloginkirjoittaminen voi olla myös tällaista merkittävyysdraamaa. Sananlaskukin sanoo osuvasti, kuka sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse.
Ihminen voi olla merkittävä läheisilleen, mutta entäpä kun tällaisia kokemuksia ei tule mistään suunnasta? Jos tarkastelee ihan kylmästi ja tarkkailee ympäristöään ei voi olla ajattelematta, että käytämme kaikki toisiamme hyväksi. Toisella on merkitystä vain oman itsemme kannalta. Kun toisesta on puristettu kaikki mehu, hän saa mennä, hänellä ei ole enää arvoa minulle. Ihmissuhteet ovat yleensä onttoja ja narsistisia. Emme oikeastaan ole kiinnostuneita toisten tekemisistä. Vain se, mikä pyörii oman napamme ympärillä on merkittävää. Emme osaa yleensä tuntea aitoa myötäelämistä ja empatiaa. Jos kaikki ihmissuhteet vaikuttavat ontoilta, eikä aitoa rakkauttan ja välittämistä ei näytä olevan missään. Avioliitot ja muut suhteet loppuvat helposti ja sen jälkeen toinen osapuoli on ilmaa. Aidointa ja kestävintä välittäminen on ehkä vanhemman ja lapsen välillä, mutta sekin loppuu ja pitääkin loppua aikanaan, muuten on kyse läheisriippuvuudesta, eivätkä osapuolet pääse itsenäistymään. Lapsi tai vanhempi muuttuu vääjäämättä vieraaksi henkilöksi.
En sano, että tämä hieman kyyninen näkemys olisi yleispätevä. Varmaankin on aitoa välittämistä ja aitoja tunteita. Voimme tuntea aitoja ja pyyteettömiä tunteita, mutta useinkaan ne eivät ole kestäviä ja on kyse yltäkylläisyydestä. On varaa jakaa liiastaan. Jokin suurlahjoittaja, mesenaatti on ensin rohmunnut ja käyttänyt hyväksi kuten Bill Gates, George Soros ja aikaisemmin Amerikan rosvoparonit ja sen jälkeen hän muuttuu joulupukiksi. Hyväntekijäkin rakentaa omaa egoaan ja tarinaansa toimiessaan samalla ihmiskunnan hyväksi.
Ehkä aidoimmillaan ihminen on kosmisesti yksinäinen, syntyy yksin, kuolee yksin. Sillä välillä hän kuitenkin pyrkii yhteyteen ja merkittävyyteen toisten kanssa. Tärkeää on, että hän uskoo jotain saavuttaneensa, että jotain oli aitoa edes hetken. Hän rakentaa tämän avuksi draamoja, joissa hän näyttelee pääosaa. Blogikirjoittaminen on yksi väylä sellaiselle, joka tuntee merkittävyysvajetta. Missä olivat kaikki nämä perustellut mielipiteet ja tarinat ennen kansalaismediaa? Perinteisellä medialla oli yksinvaltavalta ottaa ja rakentaa näitä kuvia, mutta se ei ollut läheskään riittävää, on kokemus osoittanut. Tietokoneet, netti ja sähköinen kansalaismedia todella iskivät sopivaan rakoon, vaikka ilman niitäkin jotenkin pärjättiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti