Miten tuo katulamppu paistaa suoraan huoneeseen, ihmettelin yöllä herätessäni, miksen ole siihen kiinnittänyt ennen huomiota. Sitten huomasin, että se olikin täysikuu. Katulampun olisi pitänyt olla aika korkealla.
Ihmettelin eilen myös rinteessä kasvavia punaisia sinivuokkoja ja sain selityksen tyttäreltä. Kalkkipitoisessa maassa ne voivat ryhtyä punaisiksi.
Ryhdyin lukemaan uudelleen kirjaa Kring Sagalund. Jo ihan kirjanakin se on erinomainen. Kirjoittaja on J.J. Huldén. Mitenkä olen saanut päähäni, että hän oli runoilija Huldénin isä.
Kirja kertoo Sagalundin perustajahahmojen Nils Oskar Janssonin ja hänen opettajakollegansa Adèle Wemanin tarinan. He olivat oikeastaan eräällä tapaa varsin nykyaikaisia, sillä kumpikin eli naimattomana omassa taloudessaan ja heidän välillään ei kukaan ole kertonut olleen muuta kuin aidon ystävyyden.
Jansson on se voimahahmo. Hän ehti muutamassa vuosikymmenessä saada aikaan Kemiössä suuria. Ihan ensimmäinen opettaja hän ei kunnan ensimmäisessä kansakoulussa Vretassa ollut, sillä alussa oli heikkoja kurinpitäjiä ja sairaalloisia hahmoja, jotka saivat lähteä. Jansson tuli Uudenkaarlepyyn seminaarista valmistuneena kansakoulunopettajana ja sai viran, vaikka siihen oli ensi tilalla ollut hänen paras kaverinsa, joka suivaantui ja lähti opettaja-alalta. Toverusten suhteetkin katkesivat.
Janssonin kouluaikaa Cygneuksen hengen täyttämässä opinahjossa kuvattiin elävästi. Koulu oli harakanpesä ja oppilaat ja opettajat istuivat palttoissa talvipakkasilla. Karsinta oli kova 159 vuosina 1877-1891 kesken lopettaneista opettajakandidaateista 34 oli kuollut, näistä 23:lla oli syynä kuolinsyynä keuhkotauti.
Jansson pärjäsi hyvin. Luonnontiede ja historia olivat hänen parhaita puoliaan, harjoitusaineet olivat huonohkoja. Samoin opettaja-aikanaan musiikki ei ollut hänen vahvuuksiaan, vaikka hän lauloikin virret säräjävällä, mutta kuuluvalla äänellään.
Uskontoa piti opiskella ja opettaa, mutta niin Jansson kuin Wemankaan eivät olleet uskonnollisia. Siitä tuli jopa valituksia kirkollisen esivallan taholta. Janssonia kutsuttiin jopa ateistiksi. Siinäkin he olivat moderneja.
He olivat ihanteellisia. Koulussa Jansson oli kiehtova kertoja, mutta samalla myös tulinen ja kiukustuva, joka väheksyi heikompia ja oli ankara heitä kohtaan. Hänen kiinnostuksensa suuntautui koulun puutarhaan, jonne oppilaiden oli keväisin ja syksyisin tultava itse tehtyine kärryineen töihin aamuisin tunniksi. Minusta hän oli tässäkin varsin edistyksellinen. Vain harva on hänen laillaan vieläkään toiminut, ei varsinkaan enää. Koulua ympäröivä pöpelikkö raivattiin kukoistavaksi puutarhaksi, mistä on olemassa valokuvia. Olen itse ollut töissä tuossa koulussa ja puutarhassa vuoden. Koulussa on jäljellä ryhmäpäiväkoti, itse koulu loppui aika vasta, ehkä nelisen vuotta sitten ja suurin osa tiloista on museon käytössä.
Jos Jansson oli kurinpitäjä, Weman vetosi lasten tunteisiin ja parempiin puoliin ja saikin ehkä parempaa tulosta. Alussa oli tyttöjen koulu ja poikien koulu erikseen; missä vaiheessa luokista tuli molempia sukupuolia yhdistävät, en tiedä.
Molemmat opettajat olivat huolissaan opetuslastensa jatkosta ja he perustivat monien vaiheiden kautta nuorisoseuran, mutta siellä syntyi, ehkä Janssonin diktatorisuudesta johtuen, jakaantuminen ja kylään perustettiin toinen nuorisoseura. Molemmat seurat rakensivat komeat talotkin, Janssonin on komeampi ja yhä kunnossa ja käytössä, tosin vähentyneessä. Johtajiensa ja innostuneen toiminnan ansiosta saatiin hankittua varoja Helsinkiä myöten. Perustettiin pienten lasten koulu, isäntäkoulu ja emäntäkoulu, joista varsinkin emäntäkoulu on yhä monien rakkaassa muistossa. Kumpienkin toiminta jatkuu kylän toisessa laidassa nimellä Ammatti-instituutti. Jansson oli mukana osuuskaupan ja meijerin perustamisessa. En tiedä, miltä vuodelta komea, meijeriksi kutsuttu talo Vretassa on, mutta se on yhä käytössä, muttei tietenkään meijerinä.
Jansson poltti itseään kiihkeällä toiminnalla loppuun. Mukaan tuli suurin intohimo, vanhojen esineiden keräily ja museon perustaminen. Hankittiin ja siirrettiin paikalle rakennuksia. Lopulta nuorisoseuralaiset rakensivat johtajilleen eläkepäiviksi talonkin, Villa Sagalundin, joka on yhä olemassa. Kovin pitkään Jansson ei ehtinyt Villassa asua, sillä hän kuoli suhteellisen nuorena. Hän oli ollut pitkä, tumma ja komea ja keikarikin, mikä näkyy joissakin kuvissa. Mutta hän tyytyi vaatimattomaan ruokakomentoon, söi etupäässä ruispuuroa, sillä hän halusi säästää kaikki liikenevät varat vanhojen esineiden ostoon. Oli hänellä välillä lehmäkin, jopa neljä omistuksessa ja hevonen. Yleensä hän ei pitänyt piikaa, siinäkin säästääkseen. Lehmät olivat varmaankin toisten hoidossa, sillä tuskin hän kaikkeen ehti hänkään. Yksipuolinen ruokavalio johti anemiaan, johon hän kuoli.
Häntä vanhempi Weman eli vielä vuoteen 1936 ja ehti nauttia elämästään. Hän eli säätyläiselämää ja oli mm. entisen oppilaansa Amos Andersonin suosikki. Villassa elettiin kirjallista elämää kesäisin varsinkin, juotiin viiniä ja valvottiin pikkutunneille, mihin Jansson ei yleensä osallistunut. Hän teki vuoteensa Tjuda-pedagogioon, kun ei jaksanut kuunnella seinän takaa kuuluvaa rupattelua. Adèle oli myös kirjailija ja hän saavutti hienoista menestystä vasta vanhana. Hänen tunnettu nimimerkkinsä on Parus Ater, kuusivarpunen. Hänen sukutarinansakin on kiinnostava, mutta en siihen tässä puutu. Adèle vietti talvet muualla, mutta palasi kesiksi Kemiöön.
Ainakin kolmeen otteeseen Jansson erosi raivostuneena nuorisoseurasta, mutta aina hänet haettiin korvaamattomana takaisin, mikä oli tietenkin vanhalle leijonalle mieluista. Syntyi jopa kapinaliikkeitä, mutta hänen ansionsa tunnustettiin yleisesti. Hän ei saanut koskaan kirjoitettua Kemiön historiaa. Systemaattiset kyvyt ehkä eivät riittäneet, hänen oikeinkirjoituksensakin oli hieman puutteellinen.
Nuorempana hän oli topeliaanisesti vaikuttunut ja suopea suomenkielisten kanssa yhteistyölle, mutta vanhempana hänestä tuli tiukka ruotsalaisuusintoilija, mikä varmaankin johtui valtakunnan politiikasta ja ajan hengestä. Hän oli jopa vahingoniloinen ja nauraa hohotti, kun vastustajille kävi huonosti. Vanhoilla päivillään hän tunsi jo elämäntyönsä valuneen osittain hukkaan, kun nuoriso äänesti jaloillaan ja paikkakunnasta ei tullut sellaista malliyhteiskuntaa, jota hän oli idealismissaan ajanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti