Tuli muistoja mieleen, kun luin siitä, että somalit kuluttavat paljon yhteiskunnan varoja tulkkaamistarpeisiinsa. Voin hyvin kuvitella, kun monesti heikon koulutuksen saaneet tulevat maahan, jonka kieleen ei ole mitään aikaisempia kontakteja ja yhteneväisyyksiä, eikä ole tottumusta opetella uutta kieltä yleensäkään. Ja jos elämä pyörii omissa piireissä. Nykyään on taivaskanavatkin, joilta voi kuulla ehkä omakielisiä ohjelmia. Ei käydä töissä, kun ei saada tai haluta töitä jne. Tuo monikulttuurisuus on tuonut paljon tarpeettomia kuluja ja häslinkiä, suomalaisen yhteiskunnan värittäminen tulee kalliiksi. Humanitaarinen puoli tietysti painaa toisessa vaakakupissa, mutta toisessakin on painavaa tavaraa. Meille vieras uskonto, ongelmat ja rikokset. Vieraiden jääminen omiksi vieraiksi saarekkeikseen. Työttömyys ja työhaluttomuus ja skismojen kärjistyminen, uhkaava militantismi puolin ja toisin.
Olin 80-luvun lopulla yhden vuoden paikkakunnalla, jossa pääsin heti suomalaisten tulkiksi. Olin yhden kesän jopa siirtolaistoimiston johtajan sijaisena. Yhden vuoden ajan kävin ihmisten mukana lääkäreillä ja viranomaisilla. Kävin tulkkikurssinkin, osin Ruotsissa, osin Suomessa. Olin tulkannut jo Ruotsiin muuttaessani vanhempien ja opettajien välisiä keskusteluja ja jatkoin sitä senkin jälkeen, vaikka yleistulkkaukseen ei ollutkaan enää tarvetta jälleen uudella paikkakunnalla.
Itse en koskaan tarvinnut tulkkia, vaikka koulussa olin yleensä saanut ruotsista nelosen jouluna ja saanut nostetuksi sen viitoseksi kesäksi. En lukenut läksyjä, en ehtinytkään, oli kuin henkinen pakko olla lukematta. Huomasin kyllä, että Ruotsiin tuli suomalaisopettajia, jotka eivät selvinneet kouluruotsillaan. Minä en koskaan tulkkia tarvinnut, en alussakaan, vaikken koskaan ollut ruotsia ennen puhunut.
Itse ajattelin, että kun suomalaiset ovat tehneet niin kovan työurakan ja maksaneet veroja, heillä on oikeus niin tulkkaukseen kuin omakieliseen koulutukseenkin. Viranomaiset sanoivat, että Ruotsi on monikulttuurinen eikä yhtä kieliryhmää, suomea voi pitää erityisasemassa.Lopulta kuitenkin suomalaiset äänestivät jaloillaan ja kuntien antama kotikielinen opetus käytännössä loppui ja jäljelle jäivät suurten paikkakuntien vapaakoulut, joita Ruotsissa on kahdeksan suomenkielistä. Varmaankin kotikieltä opetetaan kunnallisessa koulussa edelleenkin, ainakin suurimmilla paikkakunnilla. Esimerkiksi suomenkielisiä opettajia oli pienessä Surahammarin kunnassa ainakin tusina ja päälle vielä kaksikieliset ruotsin tukiopettajat, nyt ei yhtään.
Luulenpa, että tulkkaukset jatkuvat. Samat äijät ja eukot, jotka silloinkin kieltäytyivät osaamasta ruotsia yhä tarvitsevat tulkin, vaikka olisivat asuneet maassa neljäkin kymmentä vuotta. En tiedä, olisi ihan kiva tietää. Kyllä suomalaiset osaavat myös olla kovapäisiä. Suuri osa tulkin tarvitsijoista on tietenkin jo kuollut, osa vanhainkodeissa dementoituneina. Heilläkin olisi suuret tarpeet tulla ymmärretyiksi äidinkielellä.
Minulle jäi ammattilaisen asenne tulkkaukseen. Pitää tulkata minä muodossa ja ikään kuin siirtyä tulkattavien nahkoihin. Monesti näkee, että sanotaan hän sanoo...ja reagoin siihen. Lääkärillä varsinkin oli oltava ammatillinen. On alentavaa, että siinä piti olla kolmas henkilö välissä ihan intiimeissäkin tilanteissa, siis asiakkaan kannalta, mutta kiinnostavaa se oli ja toihan se tienestejä tulkille.
Koulutuksessa Ruotsin valtio oli kovana ja kohteli suomea aivan samoin kuin muita siirtolaiskieliä. Minusta se oli ja on väärin jo yhteisen historiamme ja läheisten suhteittemme tähden. Pohjois-Ruotsissa suomenkieli on sitäpaitsi säilynyt. Nykyään on kansallinen vähemmistöasema, joitakin instituutioita, mutta se tuli liian myöhään eikä sillä ole käytännön merkitystä. Valtava satsaus suomenkieleen yritettiin tehdä, mutta kaikki valui turhiin ja sitä paitsi perheet äänestivät jaloillaan ja laittoivat lapsensa ruotsinkieliseen kouluun jo ennen kuin viranomaiset tekivät päätöksensä. Niin minäkin tein oman lapseni kanssa. Hän ei käynyt suomenkielisiä luokkia, mutta puhuu ja kirjoittaa hyvää suomea, mutta valitsi niin, että omat lapset eivät suomea osaa. Olen sen hyväksynyt, sillä on parempi olla ihan tavallinen svensson. Minun lapsenlapseni ovat nimeltään Valter ja Elias Jonson.
Jotenkin tuntuu vähän haikealta, kun näkee nämä suomenruotsalaiset, jotka vaikkakin hitaasti vähenevät, ovat kuitenkin ihan elinvoimainen vähemmistö omine instituutioineen ja lakiin perustuvine oikeuksineen. Monet haluaisivat niitä poistaa, mutta ne ovat graniittiin hakatut ja minusta oikeasti rikastuttavat koko maan kulttuuria. Useat ovat luontevasti kaksikielisiä ja sopu ainakin Kemiön saarella tuntuu olevan hyvä. On opittu tulemaan toimeen. On kuitenkin mukava asua maassa, jossa kuuluu kielienemmistöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti