Himlens vrede

Aloitin historiallisen romaanin, Ann-Gerd Steinbyn Himlens vrede. En ole historiallisia romaaneja vuosikymmeniin lukenut, mutta koska tämä liittyy jotenkin tähän oppaan hommaan ja paikkakunnan historiaan, aion kahlata tiiliskiven läpi. Ei se sinänsä mikään huono kirja ole. Sitä odottaa, mitä tulemaan pitää, koska tietää, että murhadraamat ja oikeudenkäynnit ovat edessä.

Kovasti on taustoja tutkittu ja on mukava saada historiaa elävöitettyä. Ihmisillä on samat vinkeet kuin nykyisilläkin, ja miten muuten olisikaan.

Päähenkilönä ja havainnoitsijana on ainakin tähän asti huonomaineisen papin tytär, joka on kasvattina ja palkattomana piikana sukulaisensa rovasti Florinin perheessä. Hän on havainnoitsijana, joka kirjoittaa ylös tapahtumia ja olen päässyt siihen vaiheeseen, jossa hänellä on ensimmäinen luvaton rakkauskokemuksensa pappien alempaan kastiin kuuluvan Olauksen kanssa, joka käyttää häntä hyväkseen. Onneksi ei tule aviotonta lasta siihen vielä päälle. Päähenkilö Alisa on miellyttävä hahmo. Hänellä ei ole mahdollisuuksia avioon, koska isä on virkansa juonut. Hän on saanut oppia enemmän kuin tytöt tavallisesti, koska osallistui poikien kotiopetukseen.

Aika hyvin mielestäni kuvataan säätyeroja, jopa säätyjen sisällä, pappien valtaa määrätä esivallan edustajana.

Yksi asia minua pisti silmään heti alussa, kun rovastin perhe tuli Paimiosta Kemiöön, josta edellinen kirkkoherra oli kuollut ja hänen vaimonsa muuttanut heti pois. Minusta ei tuntunut uskottavalta, että pappilan navetassa oli karjaa. Eikö tuo karja ollut edellisen papin omistamaa irtaimistoa, joka olisi myyty? Tosin saattaa olla, että uusi pappi osti karjan, eikä sitä mainita.

En tunne paikkoja nimeltä täällä saarella, joten tilojen ja kartanoiden nimet eivät minulle paljoa sano. Minusta on mukava tutustua aina sen paikkakunnan historiaan, minne tulen asumaan, niin olen tehnyt jo lähes kymmenen kertaa.

En oikeastaan ole huolestunut suomenkielisestä opastuksesta ja englanninkielinenkin menettelee, koska siinä vaatimukset eivät ole suuret, mutta ruotsinkielinen hieman. Joka tulee museolle tarvitsisi hyvän opastuksen. Ja mikä sotku siitä syntyy, jos pitää tehdä saaren tapaan, eli käyttää molempia kieliä sekaisin. Täkäläiset jatkavat asiaa ja vaihtavat kieltä, eivät tulkkaa samaa asiaa uudestaan. Olen minä opastanut Kukkolankosken kalastusmuseolla ja Kultamuseolla Tankavaarassa, käynyt opaskursseja ja opastanut paljon Keuruulla, joten ei se ihan uutta ole.

Tämä asia ei varsinaisesti kuulu tähän, mutta juolahtipa joskus mieleeni, kun kirjoitin Pekka-Eric Auvisesta. Hänen tarinansa on oikeastaan eräänlainen moderni Kullervo-tarina. Hänellä oli, toisin kuin Kullervolla, ehjä koti ja kaikesta päätellen ihan hyvät vanhemmat.

Kullervoa kiusattiin orjuudessa, mikä rinnastuu koulukiusaamiseen. Jopa päästyään takaisin sukulaistensa pariin Kullervo oli kömpelö ja erilainen ja teki asioita hullusti, mikä sai tilanteen pahentumaan, eikä hän osannut tätä käsitellä. Varmaankin jokaista koetellaan, mutta vain toisilla on taito siitä selviytyä. Joskus se voi johtua ihan sattumastakin.

Mieheksi kasvettuaan Kullervo kuten Pekka-Eric:kin päätti kostaa ja kosto oli hirveä. Itse Kullervolla on sankarin maine, hänestä on tehty oopperoita ja näytelmiä, mutta se mitä hän teki ei ollut kulttuuria ja taidetta:

Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan,
jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti.
Tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyetteli
kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.

Jos tarinassa on jotain oppimista, se voisi olla sitä, että pyritään ehkäisemään uusien Kullervojen syntyminen.