Töntit/ hölmöt tulevat arvoihinsa

Lauantai

Eilisestä sekunnin sähkökatkosta alkaen laajakaista on ollut mykkänä. Kokeilin ja odotin ja tänään soitin Kemiön puhelimeen, josta laajakaistan olen ostanut. Luulin tänään olevan perjantain, mutta toimisto olikin kiinni, on lauantai. Mikä mättää, kysyin automaattiselta puhelinvastaajalta. On törkeää, kun saa olla ilman elinhermoa, niin riippuvaiseksi olen tullut. Odotin että joku muu soittaa vikailmoituksen.

Odotan kirjettä Marketalta siitä, mitä hän toivoo kotisivuilleen vielä tapahtuvan. Ja olen tullut riippuvaiseksi bloggaamisesta. Haluan lähettää jonnekin päivittäisiä pohdintojani, vaikka se onkin aika yksisuuntaista. Nyt olisi tilaisuus irtautua tästä ja ryhtyä yrittämään jotakin vakavampaa kirjoitustyötä. Aina kun lukee jonkin romaanin, ajattelee eikö tämä ole tämän kummempaa, kyllähän minäkin tuohon pystyisin.

Luen vanhoja National Geographicseja, joita olen laahannut muutoissa mukana. Ne ovat aarreaitta, jota suureksin osaksi opin sen englannin, josta minulla on ollut iloa elämässäni, kun en ole ollut pakotettu yhteen kielialueeseen. Ruotsi on tullut toista tietä ja sekin on ikkuna. Osassa vanhoissa lehdistä kansilehden liimaus on pettänyt ja puristan tuubista niihin vanat haisevaa liimaa ja laitan painumaan. Muuten lehdet on niitattu tukevasti yhteen, kansilehti on vain liimattu. Kun lähden taas liikkeelle käyn ostamassa kirpputoreilta ja muualta vanhoja vuosikertoja –jos saan halvalla. Minulta puuttuu ainakin viidentoista vuoden englanninkieliset lehdet; muutaman vuoden tuli suomenkielinen ja vähän aikaa ruotsinkielinen versio – mutta se ei ole sama.

Nyt lehdet ovat kuin uusia, kun vain hämärästi muistan ne lukeneeni. On mukava huomata, että ymmärtää lähes kaiken asiayhteydestä. Jotkut sanat tarkistan suuresta Websteristäni ja painan mieleeni. Ehkäpä joskus vielä pääsen käymään englantia äidinkielenään puhuvassa maassa, ei väliä missä.

Toinen iloa tuottava on Time-lehti. Siinä on persoonallisia ja kiinnostavia artikkeleita yleensä roppakaupalla. Viimeisin lehti on erikoisnumero merkittävistä ekoihmisistä. Kirjoitin siitä jo eilen. Kolmantena hahmona on Charles Windsor, tuo naureskeltu hahmo, jonka arvo on kohonnut yllättävästi. Hänen konservatiivis-radikaalit ajatuksensa arkkitehtuurista ja luomuviljelystä ovat herättäneet kiinnostustani aikaisemminkin. Hänen rakennuttamansa asuinalueet ovat viihtyisiä ja hän on herttuakunnassaan luonut ihan merkittävän elinkeinon biologisilla elintarvikkeillaan.

Jo hänen ensimmäinen vaimonsa Diana naureskeli pöhköä miestään, joka jutteli kukilleen, mutta lehden mukaan uusin tiede on havainnut kasvien todella reagoivan – eikä pelkästään hiilidioksiidiin. Paras vaikutus saattaa olla itse juttelijaan. Kerrankin on puhekumppani, joka ei sano vastaan. Charles halusi tunnetusti myös olla tamponi Camillan pöksyissä - ja se oli jo vähän liikaa.

Loppuosa artikkeleista on merkittävistä, mutta minulle vähemmän tutuista ympäristösankareista. Tosin tuttuja nimiä ovat James Lovelock, joka Gaia-teorioineen – sehän on allegoria – mutta jonka hörhöjen maailma on ottanut todesta ja Robert Redford, joka näyttää tehneen merkittävää ympäristötyötä elämässään. Hän on ollut ympäristöihminen ennen kuin se tuli muotiin.

Juuri tällaiset median, hallinnon ja tieteen sankarit ovat tärkeitä. Valistuksella on toki tärkeä osansa, mutta silti väitän, että ihan yhtä tärkeää on taloudellinen järjestelmä, missä toimimme.

Yksi sankareista, Chip Giller, on perustanut kuuluisat ja menestyneet nettisivut, mutta nyt en saakelin Kemiön puhelimen takia pääse niihin tutustumaan.

Vain korkean koulutuksen, kehittyneen tietoliikenteen ja median, (= korkeasti kehittyneet länsimaat) oloissa ympäristövalistuksella voi olla mahdollisuuksia mennä läpi kansan syvimpiinkin riveihin – ja kuitenkin yhä huonosti. Kuuroille korville kaikuvat Marketan hyvää tarkoittavat kehotukset olla heittelemättä roskia ja hänen säälittävät roskien poimimistempauksensa Aasian matkalla. Kehitysmaiden roskienkeräysorganisaatiot ovat vajavaisia, ja lukemattomat köyhät saavat toimeentulonsa kaatopaikalla roskien lajittelijoina.

Jollakin tapaa naiiveja ovat nämä Marketan kaltaiset elämänsuojelijat, jotka kuin uutena keksintönä julistavat oppejaan ympäristön huononemisesta. Mitään uutta se ei ole – Jo teollistumisen ensimmäisen vallankumouksen ja ensimmäisen globalisaatio-aallon aikaiset saastumisongelmat olivat kauheita. Mutta jotenkin niistä on selvitty. Savupiipputeollisuutta on hillitty – ehkä siirretty kehitysmaihin. On opittu puhdistamaan vesiä, on tehty säännöksiä. Tiede on kehittynyt ja on tehty uusia keksintöjä.

On kyse politiikasta eikä niinkään moraalista. Vaan siitä, mikä on mahdollista toteuttaa? Ihminen nyt on mikä on. Hallitusten on tiettyyn pisteeseen saakka uskallettava toimia yleistä mielipidettä vastaan. Mutta silti jossakin vaiheessa demokratia tulee vastaan ja kansan mielipide ratkaisee. Se on ihanaa ja kamalaa samaan aikaan. Silti moraalisella vakaumuksella on tärkeä osansa. Tiettyyn pisteeseen saakka juuri kilpailu pitää yrittäjät aisoissa. Tietenkin he ovat, ihmisiä kun ovat, valmiita rosvoiluun, monopoleihin, kerskakulutukseen jne. En ole koskaan ajatellut, että kapitalistinen, uusliberalistinen järjestelmä olisi hyvä, mutta kuitenkin parempaakaan ei tunnu olevan. Väkivaltaiset vallankumoukset vievät vain suurempaan allikkoon, onhan se nähty. Jollakin tavalla kilpailu kuitenkin pitää asiat trimmissä, sulkee huonosti menestyvät ja fuskaajat pois.