Arkea

Kaikki ylisanat, mitä olen lapsenlapsestani sanonut pitävät edelleen paikkansa, mutta olen kuitenkin tyytyväinen, etten enää ole rintamapalveluksessa vanhempana vaan saan pukea ylleni ukin vaatteet.

Olisi kauheaa olla taas pienen lapsen isä. Jospa poika ei ikinä hiljenekään samanlaiseksi kirjojen ystäväksi kuin äitinsä vaan haluaa mennä ja touhuta kuten nyt. Kyllä vanhemmankin olisi saatava jotakin, edes yhteisiä kokemuksia. Olla aina antamassa, on vaativaa. Tietysti on hetkiä, jotka korvaavat kaiken: Kylpypuhdas lapsi, joka on menossa nukkumaan. Yhteinen ilo ja nauru.

Olin tänään aivan poikki, kun päiväunet eivät löytynetkään ja lapsi halusi jotakin, mitä hän ei itsekään tiennyt, mutta jotakin muuta. Se osoittaa sormellaan paikkoja ja minun pitäisi jaksaa häntä viedä räpsyttelemään valoja ja kaikkia muita nappuloita, mikä on harvinaisen tylsää minun 55 vuotiaan makuuni.

Ulkona oleminenkaan ei ollut menestys. Pienet jalantylleröt eivät oikein kuljettaneet epätasaisessa maastossa, jouduin samalla kantamaan lasta ja työntämään vaunuja.

Vanhemmat ovat tehneet virheen, kun hakivat uuden tietokoneen juuri tähän vaiheeseen. Poika ei kerta kaikkiaan voi antaa sormiensa ja tiedonhalunsa olla rauhassa. Tytär pitää kiinni lupauksestani auttaa tietokoneen hankinnassa, hänen mielestään on niin mukavaa päästä taas isin lompakolle.