Olen lukemassa kirjaston poistomyynnistä ostamaani Arkadi Shevtshenkon kirjaa Välirikko Moskovan kanssa, jonka huomaan huippukiinnostavaksi, vaikka kommunistivaltaa ei enää ole. Eikö, se kyllä elää yhä. Olen ajatellut, että venakkoni elävät osittain yhä neuvostokomentoa. He ovat kaikki reilusti keski-ikäisiä, ovat kokeneet neuvostokoulun ja useita vuosia sen työelämää, jolloin "oltiin tekevinään työtä, josta muka maksettiin". Tehojen on täytynyt olla minimaalisia ja ne elävät yhä näissä opiskelijoissa.
Osa koki aiheen kiinnostamattomana, osa on käynyt useita vastaavia tietotekniikkakursseja. Eivät he silti osaa niitä asioita kuten eivät ole oppineet suomeakaan. Toki osa oli hieman kiinnostuneita. Venäjänkielinen keskustelukerho kokoontui rupattelemaan.
He saivat erilaisia tehtäviä, joissa esimerkiksi piti muotoilla tekstiä. He eivät tehneet muotoiluja kuten piti, oikeilla työkaluilla, pääasia oli, että tulos näytti samalta kuin paperi. Kun se ei sitä tehnyt, he olivat kiukkuisia ja kysyivät tuon tutun kysymyksen: Miksi selitä siinä sitten, että olet käyttänyt vääriä työkaluja. Opettajan olisi ollut tehtävä työ kokonaan uudestaan, kun opiskelija istuu siinä silmiä pyöritellen. Onneksi en ollut vastuussa ja sain sysättyä tehtävän varsinaiselle opettajalle. Olisin kyllä osannut tehdä tehtävät, mutta hullusti suoritettujen juttujen korjaaminen oli liian työlästä.
Minä olisin yrittänyt lähteä mielihyväpohjalta ja yrittänyt hakea tehtäviä, joista olisi saanut nautintoa, mikä ei suinkaan ole helppoa. Enhän onnistunut oman opetuslapseni kanssa, joka ei kahteen päivään oppinut liittämään netistä poimittua kuvaa word -tekstiin. Ei siitäkään oikein iloa saanut, kun jokainen tuotettu sana oli väärin.
Sevtshenko kuvaa muistelmissaan tuon ajan neuvostosuuruuksia ihmisinä, mielestäni objektiivisesti. Hän löytää heistä tai heidän luonteistaan myös hyviä puolia. Samalla kuvaus etuoikeutetun luokan elämästä on kuten sanotaan "viiltävää". Luen wikipediasta, että hänen vaimonsa kieltäytyi seuraamasta miestään. Hänet lennätettiin Moskovaan, missä hän kuoli jo parin kuukauden päästä epäselvissä oloissa.
Kun ihminen tulee vanhemmaksi ja tuntee, että vuosia jäljellä on vain rajallinen määrä, hän alkaa pohtia elämäänsä: Mitä tulikaan tehtyä, oliko siinä mitään mieltä, olisinko voinut tehdä asioita toisin? Menneet tapahtumat ovat tulevat melkein yhtä merkityksellisiksi kuin nykyiset. Niitä on helpompi muovata mielessä kuin nykyisiä, paradoksaalisesti. Myös aika, jota elettiin, muodostuu elävämmäksi kuin se niinä ohikiitävinä hetkinä oli. Kun kaikki tapahtui niin nopeasti, kun olit tapahtumien armoilla. Historia elää meissä kaikissa, ei vain minun poloissa venakkonaisissa.
Minulla on päinvastaisia kokemuksia venakoista. Suoritin opetusharjoittelua kauppaoppilaitoksessa opettamassa nuorisolle äidinkieltä ja viestintää. Porukka ei jaksanut keskittyä tehtäviin kymmentä minuuttia kauempaa, vaan hälisi ja häiritsi (kuulemma ihan normaalia käytöstä). Vain kaksi nuorta naista jaksoi seurata opetusta ja jopa kysellä opetettavasta asiasta. Tytöt olivat venakkoja.
VastaaPoistaOn hyvä kuulla päinvastaisistakin tapauksista. En todellakaan halua yleistää.
VastaaPoistaOnko todellakin niin, että kauppaoppilaitoksen (nykyään tietysti eri niminen) tunnin pitäminen on tällaista?
Jouduin tietysti myös seuraamaan varsinaisten opettajien tunteja. Eräälläkin tunnilla opettaja huusi opetettavan asian melun yli ääni käheänä. Kysyin, miten hän jaksaa tuollaista. Ei kuulemma jaksakaan, mutta onneksi eläke häämöttää.
VastaaPoistaKuvaamani tunnit olivat kaikkein nuorimpien n.16-vuotiaiden luokalla. Sinne olivat kertyneet ne, jotka eivät olleet päässeet muualle. Eivät siis olleet kovin motivoituneita.
Aikuisryhmien opettamisessa ei ollut tuskaakaan. He olivat tosissaan, aktiivisia ja motivoituneita.
Pidin tunteja siellä vuonna 2003. En ole sen koommin toiminut opettajana.