Tukkilaiset tulee

Yövyin sisareni luona. Hänellä on viihtyisä ja tilava huoneisto Hervannassa hienojen ulkoilualueiden vieressä, lasitettu parveke, lähellä toinen tytär ja isoiksi kasvaneet lapsenlapset. Sisar on taiteellisesti lahjakas, olemme Andreas Alarieston pikkuserkkuja, mikä selvisi meille vasta pari kuukautta sitten. Sisarellani on jokin erikoinen lahja tunnistaa vuosikymmeniä sitten tapaamiaan, rusinaksi muuttuneita ihmisiä. Minullakin on hieman samaa kasvomuistia.

Sisarellani on myös sanallista lahjakkuutta. Hänen runojaan on säveltänyt eläkkeellä oleva yliopiston musiikinopettaja, niitä esitetään paljonkin esim. kuorojen toimesta. Sisareni kertoi kuinka oli kuullut ihan sattumalta Tampereen Tuomiokirkossa, kuinka hänen runoansa esitettiin.

Hän oli myös opettajana pidetty ja varmasti kaikin tavoin hyvä. Kasvattanut sukupolvia teiskolaisia ja tamperelaisia.

Sisareni oli oikein mukava ja nauroikin jutuilleni, mutta jotakin surullista ja rikkimennyttä kuitenkin hänessä aistin aina. Nuorin tytär kuoli tapaturmassa ja varsinkin ensimmäinen avioliitto oli aika onneton; seurasin sitä läheltä. Toinenkin liitto päättyi eroon. Tietenkin, kuka ei olisi eronnut.

Sisarenikin on muistellut vanhoja. Hän kertoi esim. aikaisemmin kuulemattoman tiedon siitä, kuinka hänet 17-vuotiaana laitettiin hakemaan äitiämme Helsingistä Radium-kodista, joka taisi olla silloin ainoa syöpää hoitava laitos, vuonna 1955. Tytölle ei kerrottu, että äiti oli lähetetty kotiin kuolemaan. Junamatkalla äiti menetti tajuntansa ja vietiin Oulussa sairaalaan, jossa kuoli. Minä olen jotenkin muodostanut käsityksen, että äiti kuoli Helsingin asemalla. Muitakin minulle tuntemattomia perhetragedioita hän on kertonut, mutta ei omasta avioliitostaan. Sitä ja elämänsä ilottomuutta hän peitteli ja salasi ja vakuutti olevansa onnellinen-aivan mahdottoman miehen kanssa. Seurasin sitä läheltä ja pahaa teki.

Sisar kertoi myös siitä, kuinka Sanni-täti sai isän ylipuhuttua, jotta tyttö lähetettiin ensin lukioon Kemijärvelle ja sitten Ouluun Opettajakorkeakouluun. Isä olisi halunnut, että joku tyttäristä jää piiaksi kotiin pientilalle. Hän ei tajunnut, että maailma oli muuttumassa, emme me sitä kukaan tajunnut 50-luvulla.

Koin ennen ja yhäkin, että sisareni oli näennäisestä sosiaalisuudestaan huolimatta, sulkeutunut ja lyhytjännitteinen. Hän ei jaksanut keskittyä itsensä ja perheensä ulkopuolelle, vaikka hoitikin työnsä erittäin hyvin. Nyt hän jaksaa liikunnan ja ympärivuotisen Hervannan Suolijärvessä uimisen ansiosta, on hyvissä voimissa, mutta pahimmat menohalut ovat jääneet. Silti hän on paljon sosiaalisempi kuin minä itse.

Olen lukemassa Hanna Snellmanin erinomaista Tukkilaisen Tulo ja Lähtö -tutkimusta. Se kertoo uitosta ja metsätöistä etupäässä Perä-Pohjolassa ja Lapissa. Minun sukuni liittyy siihen traditioon, enot olivat monet ukkoherroja, metsätyönjohtajia ja isäkin metsäteknikko ja toimi metsäalalla kunnes siirtyi viljelypuolelle, käsitän että viina oli yhtenä syynä.

Itse en ole ollut uitossa enkä varsinaisesti metsätöissä, mutta olen ollut poikasena halonteossa veljien kanssa ja jonkun viikon istuttamassa metsää jossakin erämaassa. En viihtynyt siellä, koska minulla ei ollut kunnon sosiaalista elämää, kaverin kanssa olisi ollut helpompaa. Isoveli oli pikkuherrana, mutta emme olleet samoissa piireissä, hän oli niin paljon vanhempi. Nyt kypsässä isässä olen kaatanut ja pilkkonut puita, mutta se oli amatöörimaista. Olen toki nähnyt metsätöitä ja tukkilaisuutta sivusta, kun siinä ympäristössä eli. Kitisen uitto oli vaikuttavaa ja olen nähnyt tammettuja pikkupuroja. Tuo Snellmanin kirja vasta oikein opetti kuinka merkittävästä asiasta siinä oli kyse.

Snellman on professori Jyväskylässä. Hänen äitinsä oli joskus sijaisopettajana ja muuten kansalaisopiston rehtorina Sodankylässä. Tiesin hänen metsänhoitajamiehensä, joka oli korkea uittopäällikkö. En muista itse Hannaa, hänen on täytynyt olla minua nuorempi, paljonkin.

Kemijoella oli tietenkin oma tyypillinen uittosanastonsa, mitä saa Snellmanin kirjasta. Netissä on muita uitto- ja metsätyösanastoja.