Koulumuistoja

Kuvassa on entinen kunnallisen keskikoulun siiven pääty. Eeron ja Ellin aikana koulu muutti uuteen koulukeskukseen Jeesiön rantaan. Me oppilaat autoimme muutossa kantamalla laukuissamme tavaroita, kun marssimme Ellin kanssa ensi kertaa uuteen koulukeskukseen. Pian sinne nousi myös uusi lukio.

Joku tai jotkut olivat löytäneet blogiini hakusanalla Eero Maunu, Sodankylän keskikoulun rehtori, josta ei netistä löydy juurikaan muuta kuin omat muistelmani. Lisäsin yhden koulumuistelma-jutun sivupalkkiin. Tässä on toinen, joka on saanut kommenttejakin. Luin taannoin lehdestä, että tuota ikimuistoista Kitisenrannan koulua on vaivannut homeongelma ja purkamisestakin on puhuttu. Sääli. Uudet sukupolvet eivät osanneet hoitaa haltuunsa uskottua rakennusta. Se kesti sodanjälkeiset suuret ikäluokat aikana, jolloin joskus oli jopa vuorolukua ja luokat olivat suuria.

Kovin hiljaista ja sanatonta porukkaa ovat entiset koulutoverit. Yhtään kommenttia ei heistä keneltäkään ole tullut; muistoja on täytynyt monella muullakin olla. Ehkä he ovat sairaita tai kuolleita, elämän murjomia ja sanattomia. Lukion alkuajan rehtorit jäivät värittömiksi persoonallisen Eeron rinnalla. Myös hänen vaimonsa Elli oli yhtä ikimuistoinen. Hänen matematiikan ja kansalaistaidon opetuksensa ansiosta olen pärjännyt elämäni ja myös Eeron istuttaman kotiseudun, kulttuurin ja historian kiinnostuksen kannattamana. Elli opetti pois uusavuttomuutta. Hän näytti miten jopa töpseli vaihdetaan, kertoi miten perunoita keitetään jne. Terveisiä ja kiitoksia haudan taakse.

Molemmat olivat pelottavia, mutta eivät liian. He olivat lapsettomia ja erikoisia ja me koululaiset naureskelimme heille. Ellin lentävä lause oli: Koulu ei ole mikään pumppu, jonka tehtävä on pumpata teidän päähänne tyhjää ilmaa...Silloin hän oli raivostunut. Ellin tyttönimi oli Väljä ja on selvää mitä puujalkahuumoria koulupojat siitä väänsivät. Eero kävi käsiksi suuttuessaan, veljeni sai sen tuta. Hän oli poissa ainakin vuoden tuberkuloosin uusiutumisen takia, tilalla värittömiä sijaisia.

Hän oli kehittänyt oman oppiaineen, kotiseututiedon. Hänen tunneillaan sain myös sanatonta kehua mm. kun hän laittoi kertomaan suomalaisen kirjallisuuden klassikoista, kun hän sattui kysymään onko joku lukenut sen ja sen kirjan. Muistan kuinka hän laittoi kertomaan Johannes Linnankosken Taistelu Heikkilän talosta -romaanin juonen esimerkiksi. Mitään kehua ei tullut, mutta aavistin tilanteen sellaiseksi. Muuan tyttö sai joskus saman kehotuksen kertoa jonkin juonen ja kun hän ei muistanut, hän sai ivallisen huomautuksen, että miksi kannattaa lukea, jos mitään ei jää päähän.

Häntä mainittiin lehdissä Lapin kotiseudun tutkijana ja joskus väitöskirjaa valmistelevana. Sitä ei käsittääkseni koskaan tullut. Muistan myös pariskunnan näkyneen joskus tien päällä autolla. Elli ajoi, Eerolla ei varmaan ollut korttia edes heikon näkökyvyn takia. Aivan samalla tavalla nyt itselläni on näkökyky rajallinen. Joudun ottamaan tavalliset rillini pois, jos tahdon nähdä esim. tekstiä. Silloin kohde on vietävä aivan lähelle silmiä, jotta sen näkisin. Tihrustan samalla lailla kuin Eero.

Eero oli varmastikin hyvä opettajakollegion johtaja. Sen mitä kuuli ohimennen, henki oli hyvä heidän kesken. Siihen aikaan miespuolisten jalkineet olivat usein hiihtomonot. Muistan Eeronkin niissä harpponeen. Joskus hänellä taisi olla eriväriset jalkineet, kuten vuosia myöhemmin Pertti Paasiolla. Eerohan ei kai nähnyt kunnolla.