Ensimmäinen opettaja

Lothar Rendulic, Lapin polttaja

Sattuneesta syystä muistelin menneitä. Sodankylässä on kirkonkylän koulu muuttanut nimensä Aleksanteri Kenan kouluksi. En tiedä tarkoittaako tuo Kitisenrannan koulua vai Jeesiön koulukeskusta vai mitä, olen jo niin vieraantunut synnyinpitäjän oloista.

Aleksanteri Kena oli Sodankylän ensimmäinen kansakoulunopettaja ja monien muiden kansankynttilöiden tapaan merkittävä vaikuttaja paikkakunnallaan, kuten oli tämä Kemiön opettajakin.

Isäni, joka vaikka oli kynämiehiä, ei kuitenkaan osannut oikein kertoa analyyttisesti, vetää asiayhteyksiä, sama vika sisaressakin, vaikka hänkin on kirjoittajia tai oli. Muistan isän hänen muistelleen Kenan pieksäjäisiä. Hän oli kova oppilaiden kepittäjä, kuten tuohon aikaan piti ollakin, hän taisi lyödä jonkun raajarikoksikin. Silti hän on merkkimies, jonka mukaan koulujakin nimetään. Samanlainen kurinpitäjä oli tämän nykypitäjäni koulumestari.

Muistan kuinka oma oppikoulun rehtorini vielä löi, ei tosin minua koskaan, mutta kyllä velipoikaa ja monia muita. Eeroa pelättiin, vaikka hän toisaalta oli hieno kulttuurimies ja erinomainen opettaja. Niin oli Janssonkin. Itsekin yritin kurinpitoa omalla urallani vaikka olinkin enemmän lempeä. Ehkä joku saattoi pelätäkin, sillä työn paineissa en aina kestänyt. Ehkä siinä oli jälkeä vielä jonkinlaisesta machoilusta. Äitikin joka oli Lapin viimeisiä katekeettoja, oli Kiurun kiukkuista sukua, myös isän puolelta on kiukkuista perintöä. Muistikuvia äidistä ei ole paljon, mutta muistan saaneeni risusta paljaalle pyllylle kerran.

Äidin kautta olemme sukua Sodankylässä vaikuttaviin Melleniuksiin eli Melamiehiin. En oikeastaan tiedä olivatko Rovanimellä asuneet Melamiehet myös Sodankylästä. Mauri Melamies oli kai vuorineuvos ja Kemi oy:n pj. Hänestä oli usein Lapin Kansassa. Sukuseurakin Melamiehillä on ja lestadiolainen serkkuni, Kauko on mukana. Hän on kirjoittanut eläkeläisenä omakustanteita, viimeksi kuulemma Kiurun suvusta. Hän oli ammatissaan agrologi, maatalousneuvoja.

Aiemmin oli netissä legendaarisen Lapin papin Aittokallion, Mikko-pojan muistelmia, mutta ne ovat kadonneet. Siellä oli arvokkaita kuvia sotaa edeltäneestä kirkonkylästä. Mainittiin mm. että ennen sotaa kirkonkylässä oli vain kaksi rouvaa, jotka voivat kulkea hatussa. Toinen oli metsäpäällikkö Melleniuksen rouva. Minun tätini Hilda oli metsäpäällikkö Melleniuksen rouva, mies kuoli sodassa, joten ehkä kyse oli samasta henkilöstä. Hattua oli vaikea yhdistää lehtien vuosikertoja kaupitelleeseen Hiltaan, jonka status ehkä aleni sotaleskeyden mukana. Olen kuunnellut tuntikausia hänen juttujaan uskosta veljelleen ja tiedän tätä kautta äänensävyjä. Ihmisten helvettiin tuomitseminen oli aina paljon esillä, mutta oli toki hänessä muitakin, anteeksiannettavampia puolia.

Sisareni kertoi lestadiolaista uskoa tunnustaneesta tädistä, että tämä oli varsin materialisti. Barokkityyliin tehty kalusto soudettiin evakkoon lähtiessä joen yli nelostielle, josta se kuljetettiin Kannukseen evakkoon; määräys oli, että huonekaluja ei kuljeteta. Kalusto oli tädistä tärkeä. Historiasta tiedän, että entiset aseveljet kuljettivat paluulastina evakkojen tavaroita, kun he ennen Lapin poroksi panoa siirsivät saksalaisten tavaroita ja väkeä pohjoista kohti. Paha Rendulic ja pidetty Dietl, olen ehkä historiasta lukenut nuo nimet ja kuullutkin sodan jälkeisiä juttuja. Rendulic oli Lapin polttaja ja Dietl aseveljeyden aikainen komentaja, jonka kuolemasta lento-onnettomuudessa oli tarinoita. Tuossa wiki-artikkelissa kerrottiin, että Lapin ihmiset uskoivat, ettei Dietl olisi voinut polttokäskyä antaa, vaikka hän todellisuudessa oli käskyn juuri kirjoittanut, ennen kuolemaansa.

Sisar kertoi, että sotapoliisit kävivät sanomassa, että huomenna on lähdettävä ja mukaan saa ottaa vain käsimatkatavarat. Kotiin sai pakata tavaroita, jotka mahdollisesti saadaan myös vietyä. Sisar muistelee lasiovista kaappia, joka tosiaan kuljetettiin Keski-Pohjanmaalle ja sieltä takaisin poltettuun Lappiin. Sen päälle oli naulattu laudat ja se toimi kuljetuslaatikkona. Kaappi ei ole mikään erityinen, mutta sisarelle sillä tuntuu olevan tunnearvoa, koska hän siitä puhuu joskus. Se on edesmenneen sisaren miehen kesämökillä. Kaapin takana on edelleenkin isän käsialalla kirjoitettu osoitekin: Kannus... Kyllä tuo kaappi liittyy omaankin lapsuuteeni, koska se sisälsi jännittäviä vetolaatikoita tavaroineen. Meilläkin oli paljon valokuva-albumeita, jotka kertoivat vuosisadan alkupuolen elämästä.

Sisar kertoi, että mm. Topeliuksen punakantiset kootut ja Pakkalan teokset kulkivat myös evakkoon ja takaisin. Nekin kuuluivat lapsuuteeni ja olen lukenut ne kaikki ja pidän kovasti esim. Pakkalasta ja hänen koskettavista tarinoistaan vähäväkisistä. Myös Välskärin kertomusten kanssa olen kasvanut. Myös Vänrikki Stoolin tarinat olivat hyllyssä ja luin niitäkin lapsena.