Sandwich-man

Vähän harmittaa, kun missasin illalla olleen filmiesityksen Villa Landessa. Siellä olisi ollut mm. kuvia Sagalundista 1980 -luvulta. Ehkä uusi tilaisuus joskus tulee. Olisipa minulla enemmän menoja, niin voisin käyttää tietokoneen ja netin erinomaisia kalenteritoimintoja, jotka hälyyttäisivät ajoissa.

Sisaret soittivat. Toinen kertoi serkusta, joka on tehnyt omakustanteen äitimme äidin puolen suvusta, Kiuruista. Ihmeellistä kyllä tämä serkku on isän puolelta, mutta olen ymmärtänyt, että hänellä on myös sukukytkentöjä noihin Kiurun kiukkuisiin, kuten Sodankylässä sanottiin. Tosiaankin, mummo oli harvinaisen tiukan tuntuinen huivipää. Ehkä häneltä periytyi n. muuperiläisten kuulu kiukkuisuus, joka vei yhden enon linnaan asti. Tämä serkku on jo iäkäs hänkin. Hän oli pyytänyt sisartani kysymään meidän sisarusparveltamme, ostammeko. Sanoin, että toki olen kiinnostunut, mutta olen työttömänä pitänyt periaatetta, että rajoitan menoja. Ei niin, etteikö minulla rahaa olisi. Oli eilenkin sijoittaa herkkuihin ja pulloon Koskenkorvaa ja laatikkoon punaviiniä. Voin lukaista ko kirjan joskus, kun käyn sisareni luona Tampereella.

Puhuin toisenkin sisareni kanssa, joka ei myöskään ostanut kirjaa. Hänellä on nyt niukasti rahaa, kun sijoitti juuri 85 000 kruunua, kylpyhuoneremonttiin. Hän muisteli serkun äitiä, Hilta- tätiä, joka oli kovin valmis epäämään ei uskovaisilta taivasosuuden. Minäkin muistan hyvin hänet. Olen nuorena kuunnellut tuntikausia hänen puheitaan. Hän oli ns. vanha-lestadiolainen. Hän jäi sotaleskeksi. Ennen sotaa hän oli kylän hienostoa, ehkä toinen niistä kirkonkylän naisihmisistä, joka voi käyttää hattua, metsäpäällikön rouva. Myöhemmin hän oli ihan tavallinen talonemäntä, jonka talossa lehmistä luovuttiin jo varhain, ja täti kulki kylillä lehtien tilausasiamiehenä ja tietysti seuroissa. Tunnettu sodankyläläinen opettaja/painija/taiteilija, Lasse Talosela, osti heidän talonsa, josta tuli komea hirsinen taiteilijakoti.

Sisar kertoi tuon tädin pojantyttärestä, joka asuu samalla paikkakunnalla Ruotsissa ja joka on perinyt mummonsa piirteitä, nyt ei ole kysymys uskonnosta, ainakaan Lutheruksen ja Laestadiuksen, ennemminkin ympäristöstä ja siihen liittyvästä ortodoksisuudesta, toisenlaisesta tuomitsevaisuudesta. Kyllä me jälkeläiset sitten myös kannamme esivanhempiemme piirteitä, ei vähiten tuo vanhin sisareni, jota myös on mukava seurata, jolla on omia ärsyttäviä ns. idiosynkratioita, piintyneitä tapoja.

Minulle itselleni antiauktoritaarisuus, ääriliberaalisuus ja kaiken kyseeksi saattaminen on oma keppihevoseni. Hevosista ja kentaureista puheen ollen, otetaanpa kantaa tuohon Mannerheim-asiaan. Minusta kaikkea pitää voida pilkata, kunhan ei päälle käydä. Jos kritisoin ääri-islamilaisia herkkänokkaisuudesta, lapsellisuudesta, kehittymättömyydestä siinä mitassa, että toivotan heidät tervemenneiksi hevon kuuseen ja kiusattavaksi entistä enemmän, miten voisin suuttua taiteellisesta käsityksestä Mannerheimista. So what. Miksei häntä voi kuvata kentauriksi yhtymässä mieheen. Eihän se pienennä hänen arvoaan. Hän oli hyvä keulakuva Suomelle, yhdisti kansan voimankoetukseen, vaikka Airo sitten hoitikin sodankäynnin. Mannerheim erehtyi hetken aikaa tapattamaan punaisia, mutta tilanne oli kaaoksessa. Arvostamani Ruukinmatruuna erehtyy sättimään Katariina Lillqvistiä. Sen hän tietenkin saa tehdä samalla vapaudella kuin kuka tahansa.

Kopioin Savinarilta II: n tiedoston ja ryhdyn jatkamaan kääntämistä, vaikka tunnen itseni minäkin papiksi, joka saarnastuolista pauhaa kadotuksesta vaikeneville huivipäisille mummoille ja harvalle papalle. Vaikeneminen on meidän suomalaisten hieno piirre. Tai sitten olen kadulla pasteeraava sandwichman, jonka kyltissä lukee Maailmanloppu on lähellä! Oletko valmistautunut! Sitä maailmanloppua ei ole vielä tullut, vaikka hörhöt ovat sitä julistaneet jo ainakin 2000 vuotta.