Ruotsalainen elokuvaohjaaja Roy Andersson osaa luoda mieleenpainuvia, suggestiivisia kuvia. Hänen limittäin ja lomittain solmiamansa tarinat ovat jääneet mieleni verkkokalvoille paremmin kuin amerikkalaisen filmin mahtipontisuutta matkineet Raja-elokuvan väkivalta ja melodraama rakkaustarinoineen.
Raja- elokuvasta jäi askarruttamaan kylläkin perusasetelma, kun kaksi synnytystuskissaan olevaa uusvanhaa kansakuntaa, jotka sitäpaitsi olivat olleet samaa maata, nyt yrittivät luoda välilleen vedenpitävää rajaa, piikkilankoineen ja rajalinjoineen. Se kaaos, kun Venäjältä oli tulossa väkeä pakoon terrorin alta, joka ei kylläkään vielä ollut kaikenkattava kuten se oli myöhemmin oleva. Kuinka kaiken kattava oli tuo testi Kyllä, jolla erotettiin suomalaiset ja venäläiset. Saivatko todella Kjyllä- sanoneet napin otsaansa kuten filmissä esitettiin vai oliko se keksittyä. Varmaankin sitä on tapahtunut. Tulihan Suomeen noita emigrantteja, tiedämme historiasta. Minulle jäi oikeastaan epäselväksi, oliko tuo kapea plutakko juuri sama, legendaarinen Rajajoki, josta historian kirjoissa olemme lukeneet.
Aika keksityltä myös tuntui tuo yöllinen hyökkäys rautatiesiltaa myöten. Se oli selvästikin tehty filmin tarpeisiin. Miten kyläopettajattaresta olisi yhtäkkiä kehkeytynyt partisaani ja mitä hyötyä olisi venäläisille ollut tuollaisesta erillisestä pienestä hyökkäyksestä? Lukisinpa mielelläni Kai Donnerin päiväkirjat, tai sen materiaalin, jonka pohjalta filmin sanotaan tehdyn. Suomalaiset sen sijaan hyökkäsivätkin useaan otteeseen, mutta kai muualla kuin Kannaksella. Kansalaissota oli juuri käyty ja suomukset olivat pudonneet jo silmiltä ja meno raaistunut, eikä se välttämättä tapahtunut vasta rajalla.
Kriitikot ovat olleet sitä mieltä, että aneeminen rakkaustarina ei ole vakuuttava ja siihenhän filmin kiinnostavuuden piti perustua. Sama kriitikko tosin teilaa myös Colorado Avenuen. Eihän kriitikoiden sana ole jumalan. Ainakin Suomen ruotsinkieliset ovat ottaneet filmin omakseen.
Ruotsalaisille hyväkkäille synkät suomalaiset elokuvat eivät kuulemma kelpaa. Tali- Ihantalan suurtaistelusta kertovaa uusinta filmiä on moitittu samasta. Meille suomalaisille se on pyhä, eräänlainen defining moment, jossa soturit pelastivat kansakunnan itsenäisyyden uhkaavilta itäisiltä laumoilta. Siinä ei ole kyse ikävyydestä ja huvittamisesta.
Anderssonin filmistä jäi mieleen todellakin paljon enemmän kuvia. Päähäni jäi soimaan "Olen Kuullut on kaupunki tuolla"- sävelmä, jota laulettiin parissakin tarinassa. Ensimmäisessä oli eräänlainen hyvästijättö, jossa nainen tuota hengellistä laulua esitti ja ilmeisesti sama nainen sitten askeettisessa kylpyammeessa, vaahdon peitossa. Hain netistä laulua, sillä olisin halunnut laulaa sitä itsekin, enkä tietenkään muista sanoja. Luulisin, että jos minulla olisi sanat erikseen paperilla ja laulu tulisi erillisestä cd-soittimesta kuulokkeisiin, voisin laulaa sen ja äänittää Audacity-soittimella tietokoneelle, mutta toistaiseksi se on toteuttamatta. Mikrofonipiuha menisi tietokoneeseen korvakuulokkeista. Taitaa olla parempi, etten sitä tee, sillä olin koulussa viivan laulaja, vaikka joskus laulua yritinkin - kun kaikki siihen pakotettiin.
Monia muitakin pätkiä jäi mieleen. Kuinka henkilöt pariinkin otteeseen ainakin yhtäkkiä puhkesivat puhumaan suoraan kameralle, kuten nyt esimerkiksi se loppuun väsynyt psykatri nukkavierussa vastaanotossaan ja myös nuori tyttö, joka oli ihastunut mustanpuhuvaan rokkariin. Hänen kuvitelmansa onnellisesta lopusta rokkarin kanssa oli fantastisesti toteutettu. Huoneisto, jonne hän oli muuttanut rokkarinsa kanssa ja koko talo olikin eräällä tavalla kuin juna, joka liukui asemalle, jossa oli suuri joukko ihmisiä onnittelemassa tyttöä ja rokkaria - kunnes talo liukui taas pois kuin juna, ikkunassa tyypillisiä ikkunasta katselevia hahmoja.
Samoin myös työmiespukuisen autoilijan kertomus unestaan, jonka hän kertoi liikenneruuhkassa hitaasti etenevän autonsa ikkunasta, kuinka hänet oli tuomittu kuolemaan sähkötuolissa.
Emme voineet muuta kuin nauraa kun elokuvan avausjaksossa humalainen, elämäänsä kyllästynyt nainen komensi kilttiä, tatuoitua miesystäväänsä menemään pois. Sama nainen oli sitten mukana parissa muussakin tarinassa kuten baarissa ja miesystävänsä kotona. Tuossa ankeassa baarissa näyteltiin muitakin filmin jaksoja. Vaikka se oli unenomaista ja absurdia, se oli silti niin kovin elämänmakuista. Andersson sai ikuistettua kaupungin harmauden ja tylsyyden. Lähes kaikki jaksot oli kuitenkin kuulemma kuvattu studiossa, mitä oli vaikea uskoa. Hän on vuosikymmeniä jatkuneella mainoselokuvien tekemisellään saanut hankittua sopivat studiotilat ja varat. Muistelen, että ne olivat sosiaalidemokraatit. jotka tilasivat häneltä filmit, jotka pelottelivat tulevalla ankeudella, jos porvarit onnistuisivat voittamaan vaalit, mutta ne eivät olleet kai vaalit vuosi sitten vaan aikaisemmat. Aivan yhtä hyvin hänen kuvamaailmansa olisi sopinut pelottelemaan sosiaalidemokraattisesta harmaasta ankeudesta.
Aivan mainioita olivat myös nuo orkesterit bassotuubineen ja rumpuineen. Mikä voisikaan olla hauskempaa kuin tuuba!
Tässä Suomen Kuvalehden artikkelissa filmiä valotetaan lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti