Marketan iki-ihanaa tekstiä lukiessani, mieleeni tulee varmuus: Suomen kielen pilkutuksessa pitäisi olla uusi sääntö. Miksei pilkuteta puherytmin mukaan. Kun tekstiä luetaan, vaikkapa ääneen, ja jos sen haluaa kuulostavan luontevalta, lukija automaattisesti tauottaa. Olen täysin varma mullistavasta keksinnöstäni. Kuinka tyhmää yrittää opettaa pilkkusääntöjä, joita ei edes valtiotieteen tohtori hallitse, kuinka sitten tavallinen kirjoittaja. En yleensä seuraa välimerkkejä lukiessani, nyt tämä ryöpsähtää tietoisuuteeni. Koko juttu uusiksi! Pilkuta kuten puhut. Sehän antaa luonnetta kirjoitukseen.
Olen kyllä ennenkin erehtynyt. Huomaan välimerkitseväni Marketan tekstiä tämän uuden teoriani mukaan. Se on paljon helpompaa kuin perinteiset säännöt, joissa kuitenkin on poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.
Minun uuden teoriani mukaan esimerkiksi lauseenvastikkeiset lauseet erotetaan pilkulla, jos rytmi sitä vaatii. Jotkut vanhat säännöt pysyvät ennallaan. Joskus lauseet voi pilkuttaa eri tavoin, eri mielentiloissa. Muistelen kuinka kieliopissa sanottiin jotain lisäysten erottamisesta pilkulla (tai muilla välimerkeillä).
Marketta-parka. En kylläkään vielä julkaise oikolukemaani ja uudelleen muotoilemaani tekstiä. Samalla olen kyllä korjannut ihan perinteisiäkin virheitä, joita jokaiseen kirjoitukseen helposti ja välttämättä jää, vaikka kuinka tarkasti yrittäisi itse lukea ja korjata.
Muistan samalla Säterin mielisairaalan museosta kertomuksen eräästä potilaasta, erittäin sanallisesti lahjakkaasta, joka ei tyytynyt kirjailijan tekstiin, vaan korjaili. Eräs kirja oli täynnä, pienellä ja siistillä käsialalla tehtyjä korjauksia, jotka naurattivat meitä. Olenko muuttumassa samanlaiseksi. - Itse Marketan teksti on ylivetoa, mutta pilkutuksessa tuntuu minulla nyt löytyvän huomauttamista.
Kauhukseni huomaan, kun luen Korpelan ohjeita, että siellä sanotaan, että "rinnakkaisten lauseiden väliin ei tule pilkkua, jos
- lauseilla on jokin yhteinen lauseenjäsen ja
- lauseita yhdistää jokin seuraavista sidesanoista: ja, sekä, sekä – että,
-kä, tai, joko – tai, vai, eli (tai mutta tai vaan) "
Tämäkin vielä:
"Vastaava sääntö koskee jopa ns. passiivimuotoa. Tätä voi pitää melko outona etenkin silloin, kun lauseilla ei ole edes loogisessa mielessä yhteistä lauseenjäsentä eli ajatellut tekijät eivät ole samat."
Korpela sanoo onneksi:"Pilkkua käytetään erottamaan irrallisia lisäyksiä muusta lauseesta. Irrallinen lisäys on periaatteessa sellainen, jonka voisi jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu."
Olen kuitenkin sitä mieltä, että rytmin mukaan pilkuttaminen olisi kaikkein parasta. Näidenkin, Korpelan sääntöjen, oppiminen vaatii liikaa tavalliselta peruskoulun läpikäyneeltä, vaikka Korpelan mukaan:
"Suomen kielessä pilkut ovat ensi sijassa silmää varten, eivätkä ne useinkaan vastaa puheen taukoja. Voidaan kyllä sanoa, että useimmiten pilkun kohdalla voi vetää henkeä."
Kysyn miksi. Kirjoitettu yleiskielikin lähestyy yhä enemmän puhekieltä, miksei pilkun viilausta voisi vähentää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti