Luettua

Kaikki muu jää, kun vaivun lukemaan kirjoja. Olen taas entinen itseni, pikku-J, joka on muissa maailmoissa, lukee itsensä hörhöksi, silmänsä pilalle, hyödytön tyhjäntoimittaja.

Kjell Westön Missä kuljimme kerran on tavattoman rikas kirja, jolle kuuluu vähintäänkin Finlandia-palkinto ja kaikki kiitos ja ylistys. Siinä puhkeaa kukkaan historiantaju ja sivistyneisyys tavalla, jota en ole tavannut useasti. Siinä kuljetetaan joukkoa perheitä ja yksilöitä läpi 1900 -luvun alkuvuosikymmenien sinä aikana, jolloin Suomesta muotoutui kipeittein koettelemusten kautta moderni yhteiskunta.

Ihmiset ovat kaikki kiinnostavia ja elävän tuntuisia. Tuntuu ikään kuin kerrottaisiin oikeista ja eläneistä ihmisistä, nimiä myöten. Joutuu epäilemään, ovatko henkilöt sittenkään mielikuvituksen tuotetta, kuten kirjailija loppupuheessaan väittää. Kirja on samalla kuvaus siitä kuinka suomenruotsalaisuus siirtyi väistämättä sivuun ja suomenkieliset ottivat vallan. Monille toveripiirin jäsenelle käy huonosti jo suhteellisen nuorella iällä.

Kansalaissota jätti jälkensä, osa toveripiirin jäsenistä osallistui sodan jälkeiseen valkoiseen terroriin ja sai siitä sielullensa vammoja. Westötä on pidetty psykologisoivan romaanin taitajana ja sitä hän on entistä enemmän. Hänestä on muodostunut myös suuri Helsingin kuvaaja, jolla on hallussaan sosiaalihistoria ja muutenkin tarkka historian tuntemus. Eniten hän on kotonaan ruotsinkielisen yläluokan kuvaajana tässä kirjassa, mutta erityisen hyvin hän kuvaa myös luokkien välistä taistelua ja työväenluokan kurjia oloja tasavallan alkuvuosikymmeninä. Myös rakkaudessa tapahtuu kohtaamisia, kun työväenluokkainen urheilijatähti Allu ajautuu suhteeseen eroottisen Lucien kanssa.

Kirjassa on paljon romantiikkaa, seksiä, kuolemaa ja suuria tunteita, mikä on selvä menestysromaanin merkki. Jos eivät romaaneista tehdyt filmit olisi yleensä niin onnettomia, toivoisin filmatisointia. Saippuaoopperan ainekset eivät ole pahasta. Svengaavaa 20-lukua on myöskään harvoin kuvattu yhtä antaumuksellisesti ja asiantuntevasti. Westö ei pelkää olla lavea, pateettinen ja perinteinen eepikko. Modernisti hän ei ole vaikka kuvaakin modernin elämänmuodon esiinmarssia.

Täytyy vain ihailla kirjailijan kykyä tutustua lähteisiin ja sulattaa niistä tällainen kudelma. Haluttaa lukea kirja myös ruotsiksi. Se on julkaistu yhtä aikaa molemmilla kotimaisilla. Lainasin kirjan Taalintehtaan kirjastosta. Taalintehdaskin esiintyy kirjan sivuilla yhden päähenkilön kirjoittamana reportaasina tehtaan työväestön ankeista oloista. Kirjassa ei mielestäni ole yhtä päähenkilöä vaan monia, kollektiivi. Siinä onkin sen voima. Samoja asioita ja tapahtumia valoitetaan eri henkilöiden näkökulmasta. Helsinki on myös pääosassa. Sen muotoutuminen pikkukaupungista moderniksi suurkaupungiksi.

Katsoin yhtä Westön tv-haastattelua, jossa laskettiin tästä leikkiä. Jos kirjailijalla runosuoni ehtyy, hänellä on mahdollisuus jatkaa pääkaupungin oppaana. Per Anders Fågelström tunnustettuna Tukholman kuvaajana tulee mieleen vähän vastaavana.

Luin parikin muuta hyvää kirjaa. Gustav Hägglundin muistelmat Leijona ja kyyhky ja Keisarit lomalla Suomessa, jonka ovat kirjoittaneet Jorma ja Päivi Tuomi-Nikula. Kummatkin kertoivat populaaristi tärkeistä historian vaiheista tavalla, joka tuo historian lähelle tavalla, johon koulukirjat eivät pysty, nimittäin henkilöitten kautta. Olen aina paheksunut historiantutkijoiden tapaa väheksyä elämänkertoja, joista itse olen aina pitänyt. Romaania Westön tapaan ei voi kuitenkaan voittaa, kun sen tekee taituri. Blogeja lukiessani olin jo ehtinyt unohtaa romaanien ihanuuden.