9.11.04

Bill Clinton

Aloin lukea mastodonttikokoista Clintonin omaelämänkertaa. Vaikutelmat Clintonista ovat sekalaiset. Päällimmäisenä muistissa ovat hänen seksuaaliset kompurointinsa, surkuhupaisa näytelmä, joka sai vanhan kyynikon epäilemään Billin ja Hillaryn yllä pitämiä fasadeja. Vasta käytyjen vaalien aikana muisteltiin Clintonin kansansuosiota ja että hänen aikanaan talous nousi.

Muistan kyllä kuinka tunsin samaa väreilyä kuin voittajat Clintonin ensimmäisen kauden alkaessa, kun Bill soitti saxofoniaan ja edistyksellinen kansa juhli. Sitten se tunne väljähtyi. Terveydenhoitouudistus ei edennyt ja konservatiivit aloittivat vastahyökkäyksensä ja saivat enemmistön kongressissa, Newt Gingrich johtajanaan. Clintonin kompuroinnit olivat niin naurettavia. Silti hän oli syvästi inhimillinen ja pahimpina hetkinäänkin säilytti arvokkuutensa kuten myös Hillary-vaimokin.

Hänen muistelmansa ovat vaikuttavat. Ristiriitainen lapsuus ja nuoruus on kuvattu yllättävän herkästi ja ei voi olla herättämättä myötäelämisen tunteita. Kirjan alku on jo selviytymistarinaa. Tietojen ja nimien runsaus ja tarkkuus on ihailtavaa. Siitä saa varmaan kiittää kirjoittajan hyvää muistia ja päiväkirjaa.

Bill Clinton on tarinankertoja ja hänen kirjansa kuvastaa sitä, että tosiaan elämme tarinayhteiskunnassa. Puhetaito on olennainen osa amerikkalaista menestystarinaa. Presidenttien ja kaikkien poliitikkojen tulee olla hyviä puhujia. Presidentti Nixon oli hyvä puhuja, Reagan varsinkin myös. Kennedy oli suoranainen kaunopuhuja.

Suomessa vasta ehkä nuorempi sukupolvi osaa jotenkin puhua kännyköiden ja vapaamman seurustelukulttuurin ansiosta. Minä kuulun vanhempaan, puhumattomaan kulttuuriin. Kärsin ja häpesin siitä jo nuorena itseni ja toisten puolesta. Yliopistossa oli piinallista joskus olla englanninkielisessä ryhmässä, kun keskustelua ei syntynyt.

Jos oikeasti olen rehellinen, en vieläkään usko muutoksen tapahtuneen. Vasta alkoholi ehkä vapauttaa kielenkannat. Siksihän sitä käytetäänkin. Suomalainen kännipuhe on useimmiten masentavaa. Suomalaiset vaikenevat edelleen kahdella kielellään, suomella ja englannilla. Se on ehkä parasta, sillä tavallinen arkipuhe on myös tylsää. Ainoa puhe, jota jotenkin siedän on asiasta puhuminen tai sitten kirjoitettu ja harkittu teksti. Tiedän kyllä, että jään paljosta vaille.

2 kommenttia:

  1. Mistä moinen kyynisyys? Onko arkipuhe oikeasti tylsää? Minä uskon, että nykysukupolvet osaavat verbaalisesti ilmaista itseään aika hyvin - lukuunottamatta v-alakulttuurin viljelijöitä...

    VastaaPoista
  2. Hmm.. Melkeinpä Suomi on tässäkin suhteessa kahtia jakautunut. On se porukka, joka ilmaisee itseään elegantisti niin suullisesti kuin kirjallisestikin. Ja sitten ovat nämä mykkäkoululaiset.

    Omat kokemukseni esimerkiksi yliopiston suullisista englannin harjoituksista (n. 10 vuotta sitten) olivat aika erilaisia. Kyllä siellä kälätettiin ihan kiitettävästi ja hauskaa oli. Voi hyvinkin olla, että kyseessä on ikäpolvijuttu. Nuorempi sukupolvi samaistuu elokuvien ja televisiosarjojen henkilöhahmoihin ja niissä kuvioissahan ihmissuhteiden puiminen ja puhuminen ovat yleisesti ottaen aika olennaisia asioita. Kaupungistuminen, kansainvälistyminen ja koulutus vaikuttavat myös. Yhteiskuntakin on muuttunut aika huimasti ja sen arvostukset näkyvät: sujuvasti kommunikoivaa arvostetaan nykyisessä informaatioyhteiskunnassa enemmän kuin hiljaista puurtajaa, joka aikanaan viljeli peltotilkkuaan.

    Varmasti olemme hiljaisempia kuin moni muu kansa, mutta on se joskus helpotuskin. Kun on kuukauden tai pari kuunnellut isovolyymistä puhetta niin antaa arvoa sille, että suomalaiset yleisesti ottaen puhuvat hiljaa (puhuivatpa sitten paljon tai vähän).

    VastaaPoista