Suuret ikäluokat ovat kohta muistelmaiässä

Luen Keijo Korhosen Koulukasta. Pidän siitä kovasti, koska se tuo mieleen asioita omasta lapsuudestani. Hän on reilut kymmenen vuotta minua vanhempi, mutta yhteiskunta maalaispojan perspektiivistä oli vielä samanlainen minun aikoinani. Tosin Lapissa agraarinen ympäristö säilytettiin keinotekoisesti hyvin pitkään.

Jotenkin pidän tällä hetkellä tämän tyyppisestä kirjallisuudesta enemmän kuin ns. taiteellisesta. Maaseudun elämää on kuvattu kyllästymiseen asti. Silti taide ei pysty sanomaan kaikkea. Hyry oli ja pysyy silti huippuna maalaispoikien kuvaajien joukossa, mutta sijansa on myös yhä enenevässä määrin puolidokumenttia kirjoittavilla kuten Päätalolla ja Heikki Turusella.

Korhosen kuvaus kertoo taas siitä kuuluisasta sivistystiestä, jota minäkin olen kompuroiden kulkenut. Minulla ei pelannut muisti ja hoksottimet samalla lailla kuin Korhosella ja siksi minusta ei tullut herraa. Kasvuympäristöni kouluikäisestä alkaen oli liian rakkaudeton ja dysfunktionaalinen ja vei liiaksi voimiani. Silti samaistumisen ja liikutuksen kohtia oli lukemattomia. Ihana kirja. Kuinka hän pystyykään muistamaan yksityiskohtia! Yksinäisyyden tunteet ja heräävä seksuaalisuus koskettivat ja tuntuivat kertovan kuin omasta elämästäni.

Näissä sivistystien kuvauksissa useinkin lahjakas ja herkkä nuorukainen on kunnollinen vaikka terveellä tavalla tiedonhaluinen ja uskaltaa tehdä asioita, vaikka onkin ujo. Hän lukee kirjaston läpi, käy läpi vaikeuksia mutta pärjää - muutenhan ei olisi kirjoittamassa. Ne toiset ovat sortuneet, juoneet aivonsa piloille, sairastuneet ja kuolleet.

Eilen kerrottiin jostakin väitöksestä, jonka mukaan maaseudun miehet ovatkin nyt jotain muuta kuin epätoivoisia luusereita, puhumattomia vaimonsa hakkaajia. Vaikka suomalainen viljelijä ruikuttaakin EU:sta, hänelle on tullut uutta monipuolisuutta elämään. Hän tuntee tietokoneet ja tekniikkaa. Työ ei ole enää yhtä raskasta fyysisesti kuin ennen, kun koneet pelaavat. Vaikka kova työ ja televisio eristävätkin perheitä toisistaan, yhteistoiminnan malleja on tullut ja tulossa. Emännilläkään ei ole enää sontaa sukanvarressa, vaan he ovat yhtä lailla lehtensä lukeneita ja ihmissuhdetaitoisia kuin sisarensa kaupungeissa. Koneet helpottavat heidänkin elämäänsä ja heillä on jo aikaa hoitaa itseään ja levätä. Maaseutu alkaa olla kunnossa, vaikka toisin väitetään ja siitä saamme kiittää modernisaatiota.

Eivät maaseudun ihmisten asenteetkaan ole enää välttämättä yhtenäiskulttuurin mukaisia, tuomitsevia ja kaksinaismoralistisia vaikka jäänteitä toki tietenkin on. Asuinympäristössä on kosolti hyviä puolia ja luontaisetuja.

Korhosen kuvaukset koulusta ja 50-luvun yhteiskunnasta toivat tuttuutta. Hän kertoo ihailtavan kriittisesti ja empaattisesti opettajatyypeistä, kansanihmisistä, originelleista, suvustaan. On helppo samaistua hänen kuvaukseensa voimistelusta ja urheilusta. Olin samalla tavalla häntäpään tyyppejä, mutta voimistuin maatalon töissä, kasvoin monella tapaa.

Korhosen kirja tuo minuun uudella tavalla kunnioitusta häntä kohtaan. Toki olin lukenut hänen muistelmiaan ennenkin virkamiesuralta ja pitänyt. Hänen presidenttikisansa ei nostanut hänen osakkeitaan. En seurannut hänen saavutuksiaan lehtimiehenä. Lehtijutut hänestä stetson päässä eivät hirveästi innostuttaneet.

Oliko hän ehdokkaana siinä vaiheessa, kun Ahtisaari tuli valituksi? Ahtisaari on jäänyt mieleen vähän valjuna, tasapaksuna Marana. Korhonen olisikin ollut paljon persoonallisempi. Hänellä on tosiaan kontakti suomenmaalaisuuteen lapsuutensa ansiosta. Hän on toisella tavalla aito kuin Paavo Väyrynen.

Ovatko suuret ikäluokat tulossa muistelmaikään? Onko odotettavissa jotakin todella mielenkiintoista ja persoonallista? Paljon on tietenkin tylsää arkipäivää, turpeata menestymistä, joka näkyy Linnan kättelyjonossa. Mutta olen toiveikas ja odottelen ikätovereitani myös tänne blogimaailmaan.