Kätyrlauma sankka...

Saparoveitsen kirjoittaja kertoo savolaisjuttujaan Tornion kirjastossa

En ole tähän muistorikkaaseen Maalaisen blogiin kirjoittanut aikoihin, kun olen keskittynyt kolmeen Scoop.it-lehteeni. Ne ovat saaneet keskimäärin runsaan kahden ja puolen sadan päivittäisen käyntitilaston yhteensä, mikä sinänsä ei ole paljon, kun ajattelee, että kyseessä on aivan ainutlaatuisia julkaisuja. Minua hieman harmittaa, kun ne eivät lyö itseään kunnolla läpi. Toisaalta ne ovat Scoop.it-julkaisuna ehkä Suomen käydyimpiä. Monet ns. asiantuntijat eivät pääse kuin murto-osaan lukijamääristäni. Oppitori-blogiani ja paria muuta ladataan arkisin tällä hetkellä lähes 2000 kertaa/vrk.

Tätä vanhaa Maalaista on katsottu kaiken aikaa n. 100/vrk. Viimeisimmät jutut ovat saaneet runsaasti kävijöitä, eivätkä ne ihan huonoja olekaan, vaikka itse sen sanonkin. Jos suhteuttaa esim. Lapin kirjallisuusseuran verkkosivuihin, heidän sivuillaan käy ehkä 200-300/kk. Siellä on sentään koolla paljon Lapin kulttuuriväkeä ja kuitenkin tilastot ovat noin laihat. Itse päätin että jään pois Lapin kirjallisuusseuran hallituksesta, koska minulle ei ole löytynyt oikein sopivaa tehtävää. Pelkästään kokouksissa mukana oleminen ei riitä. Kokouksista osa on ollut Skypessä, mikä säästää seuran varoja ja on muuutenkin kätevää.

Oma käsitykseni kulttuurista on paljon laajempi, mikä tulee esille mm. verkkolehdistäni.

On tullut joitakin kokousmatkoja Lapin eri puolille. Viimeisin Sallan Saijaan. Olisin toivonut enemmän aikaa katsoa Koillis-Lappia, mikä on jäänyt minulta katveeseen. Mutta piti olla kuskina parille sinänsä mukavalle kulttuuri-ihmiselle. Sitäpaitsi matkan jälkeen tuli peltipoliisin lasku ylinopeudesta. Kun ajaa ja kuskaa, joutuu jännittämään eikä pysty tarkkailemaan kaikkea.

Olen auttanut maailmaan jo toisen omakustanteen. Siitä oli kesällä paikallislehtien juttuja, missä kirjoittaja ja minä poseerasimme Liakkajoen rannalla näkövammaisen tekijän mökillä. Nyt hän myy kirjaansa kaupungissa palattuaan mökiltä. Minusta oikein hyvä kirja. Autoin myös aikoinaan hieman Marketta Hornin matkakirjan ulkoasussa. Se tuli Like-kustantamon kautta.

Erkki-kaverilla on valmiina tekstit kahteen muuhunkin teokseen. Yksi savolaisesta viisikymmentäluvun lapsuudesta kertova kirja varsinkin olisi suoranainen aarre. Sen käsikirjoitus on valmiina ja käynyt kustantajilla. Eräs jo eläkkeellä oleva arvostettu kustantajan lukija piti siitä aikoinaan, mutta hänen mielestää savolaisbuumi oli jo ehtinyt mennä ohi, muuten se olisi kuulemma julkaistu. Minä ja myös kirjailija Mirjam Kälkäjä olemme vielä tuota käsikirjoitusta hioneet. Mirjam Kälkäjä auttoi myös tuossa kesällä julkaistussa teoksessa. En koskaan häntä tavannut, mutta sähköposteja vaihdoimme asiasta. Itse kirjailija on kuten sanottu näkövammainen, mutta on raapustanut tekstinsä paperille jäljellä olevalla 10 %:llaan. Minä sen jouduin ottamaan selville, mitä siinä luki. Se oli aikamoinen työ, kun kaverilla kielioppikaan ei ole hanskassa.

Jouduin myös puuttumaan asiapuoleen. Koska olemme tulleet jo hyviksi kavereiksi Erkin kanssa, hän uskaltaa puhua minulle suoraan. Kun kirjailija rakentaa maailmansa, sen on oltava mahdollisimman uskottava ja faktojen on oltava tosia, mielestäni. Joissakin kohdin ne heittivät ja korjasin, mutta se otti kirjailijan egoon ja hän väitti, että hänellä on vapaus kirjoittaa vaikka mitä. Mene ja tiedä, kyllä hänkin on oikeassa. Mutta omasta mielestäni kirjailijan on valehdeltava sujuvasti. Mirjamille, joka on kuuluisa kirjailija, Erkki ei uskaltanut panna vastaan, mutta minulle kyllä.

Olen ehtinyt myös kirjoittaa lausesanakirjaan yli viisituhatta virkkeen tai lauseen käännöstä ja eilen menin kirkkaasti kärkisijalle, vaikka se ei kilpailu olekaan.

Olen välttänyt liikaa persoonallisuutta Oppitorilla ja Skuuppilehdissä. Ne ovat tiukasti asiallisia. Maalaisen blogini oli toista maata. Siinä oli henkilökohtaisuuksia paljonkin.

Niin, otsikosta en ehtinyt kirjoittaa. Aioin tehdä juttua vanhuksista, jotka päivittelevät maailman menoa ja hallituksen ja herrojen kataluutta. Minusta he tekevät sen kuitenkin huumorilla. Ehkä antoisinta viimeisten vuosien aikana on ollut vanhusten kerhon viikoittainen vetäminen. Siellä on jopa reilusti yhdeksänkymppisiä mummojakin.  Tällaisessa yhteisössä he saavat seuraa toisistaan ja minäkin voin osaltani hieman auttaa. Olen myös käynyt ohjaamassa ihmisiä, ikääntyneitä useimmiten, tietokonemaailman saloihin. Kesällä oli hieman hiljaisempaa. Ja kerran viikossa käyn auttamassa erästä rullatuolissa istuvaa mummoa kauppaostoksissa. Häntä ei tosin saa kutsua mummoksi. ainakaan mummeliksi, mutta eihän hän tätä blogia lue. Meidän suhteemme on jatkunut jo ainakin neljä vuotta. Muille hän ehkä pitää jöötä, mutta on minulle kuin  enkeli. Kävin jopa kysymässä yhdeltä hänen lapsistaan, miksi he eivät pidä äitiinsä enempää yhteyttä. Hän on luonteeltaan määräävä, mutta kyllä sitä äidin elämän illassa pitäisi päästä kipukohtien ohi.