Aatoksia

Uusi mollukka toimii tosi hyvin, nopeammin kuin kirjaston langaton laajakaista. Ohjeissa puhutaan, että mokkulaa voi käyttää kannettavan tietokoneen kanssa, mutta käyhän se aivan tavalliseenkin koneeseen, missä on iso kuvaruutu, jonka voi asettaa kauas, näppäimet ovat isot. Pieni koneeni on minulle liian pieni ja hakkaan sitä liian kovaa ja kirjaimet hyppivät. Se on nyt sitä samaa tekniikkaa, josta oli puhe Soneran UMTS-kauppojen yhteydessä, tuo kirjainyhdistelmäkin vilahti. Tämä on tosin LSD:ltä vai oliko se DNA:lta, tyttö call centeriltä möi. Se puhelintyttö operoi Kuopiosta, seisoi papereissa. Halvemmaksi se tulee kuin tavallinen laajakaista ja tosiaan mokkulan voi ottaa mukaan. Eri asia kuinka ja missä 3 G toimii. Ajatus siitä että kaikki tulee siitä vaan ilmasta on ihmeellinen. Minä joka olen elänyt puuaikaa lapsuudessani, en voi tosissani ymmärtää edes kännykkää, miten se on mahdollista.

Se saikin minut muistamaan aiempaa haavettani, johon palikat ovat jo koossa, eli tavarat. Olisi mukava vielä, ennenkuin vanhuus todella iskee, tehdä ainakin muutaman päivän pyöräretki teltan kanssa. Tosin ensi kesänä aion laajentaa parvekeviljelyksiäni, mutta enköhän taas saa jonkun kastelemaan, parveke on yhteinen luhti.

Minulla on pyörä ja kärry, teltta ja makuupussi ja nyt liikkuva nettiyhteys. Pyörä on tosin häipynyt jonnekin tunturiin, mutta eiköpähän tule ennenpitkää takaisin. Jos se silloin toimii, se saattaa jaksaa vetää yhdellä latauksella jopa 50 km. Luulisin että se on pyöräkärryn kanssa ihan optimaalinen matka ja rasitus. Ilman kärryä meno oli hieman liian helppoa, kärryn kanssa ehkä sopivaa.

Nyt tulivat vielä nuo sairaudet eli viat ja voin luvata itselleni, että jos niistä kuitenkin odotusteni mukaan selviän, teen siitä ilosta noin viikon matkan. Voisin yhdistää siihen Länsirajan historiaa, maantietoa ja kirjallisuutta ja pitää matkablogia. Voisin jopa markkinoida sitä ja myös Oppitoriani Facebookin ja Twitterin avulla. Ainakin Oppitori on sen arvoinen.

Olen aina ihaillut John Steinbeckin Travels with Charley. Pyörä ja jo värinsä menettänyt Lidlin pyöräkärry voisivat olla minun Rocinanteni ja netti Charley. Olisi mukava ehkä haastatellakin ihmisiä, mutta tuskin siihen uskaltaudun ujouttani. Kameran kuitenkin otan mukaan.

Kerroin edellisessä merkinnässä kaupustelukeikastamme; siinä en ollut ujo, kun sain pitää roolia. Itse kirjan kirjoittaja oli ujo. Hän murisi seuraavana päivänä, kun juttelimme, että hän ei rupea näyttelemään. Sanoin että olethan sinä luonut ainakin kaksi herkullista tyyppiä, ei tarvitse näytellä, riittää että vähän pukeutuu. Toinen on vanha höppänä kuntoiluhullu Alvi, joka otsanauhoineen, kävelysauvoineen ja lököttävine suomi-verkkareineen olisi hyvä hahmo vähän dramatisoida ja toinen on itse savolainen mylläri, josta kaveri on kirjoittanut kokonaisen novellin siitä kuinka Savolainen kohtaa kuoleman ja venkoilee tälle hemaisevan naisen hahmossa esiintyvälle noutajalle, ettei hän vielä jouda lähtemään. Kaveri ei oikein uskonut, kun luennoin että melkein mitä tahansa on helpompi myydä tarinan tai mielikuvan avulla kuin ilman; kukaan ei juuri pala halusta ostaa kirjaasi, kun maailma on täynnä kirjoja eivätkä ilmaisetkaan kelpaa.

Kaveri myöntyi, että saattaa hän pukeutua, jos suunnittelemamme Savon matka toteutuu. Hänestä ja hänen kirjastaan oli paikallislehti Uusi Torniolaisessa iso juttu kuvineen ja runoineen ja toinen oli Pohjolan Sanomissa. Kummatkin olivat ottaneet minun kirjoittamastani takakansitekstistä pitkät pätkät. En ollut kummassakaan mainittuna, en tosin sitä kaipaakaan. Hyviä juttuja molemmat ja kuinka arvokkaita markkinointimielessä. Tosin kirjoja ei ole enää jäljellä montakaan 100 kpl:een erästä. Pitänee tilata toinen painos. Kirjoja ei ole kirjakaupassakaan; kaverista ne ottavat liikaa provisiota. Kirjastossakaan ei vielä ole. Savolaisuuteen liittynee itaruus ja tinkiminen. Sen sanoi Sinikka Lappeteläinenkin, kertoi että Turkissa hänet oli ajettu ulos kaupasta, kun hän tinki liikaa; samaa sanoi tuo kirjailijakaveri Erkki omasta kaupankäynnistään.

Toivottavasti hän saa nyt kirjansa myytyä, hänestä tuntuu tärkeältä, että saa omansa pois. Minä olen sanonut, että harrastus saa maksaa. Jos joku haluaa tietää edullisen omakustanteen agentin, minulta saa tietoja.

Minusta itsestäni, vaikka savolaisverta onkin pisara, liika tinkiminen on hieman halpaa, mutta olen itsekin monesti päättänyt tinkiä edes jonkin verran. Olen maksanut useasti ihan liikaa. Kaveri tinki sen yrittäjän kanssa, joka oli välikätenä kirjan julkaisemisessa, niin että minua hävetti. Tosin itsekin neuvottelin ihan hyvän potin.

Ehkä muillakin suomalaisilla, ei pelkästään savolaisilla, tinkiminen ja itaruus on verissä. Nykyaikainen ajatus on jakaa ilmaiseksi mahdollisimman paljon. Netti ja esim. book crossing on sellaista "vapaan lähdekoodin" uusajattelua. Muutenkin uskon että antaminen siunaantuu aina jotenkin. Se että teen vapaaehtoistyötä on jo antanut paljon kontakteja ja ainakin tunteen siitä, että olen hyödyllinen yhteiskunnan ratas. Menen joulun maissa pitämään pariin otteeseen auki  Meän taloa, joka on projekti, joka kerää syrjäytyneitä ja keitä tahansa ja vapaaehtoisia. En yleensä pyöri siellä; minun ideani book crossingista ei ole oikein succee; siellä käy liian vähän väkeä, eivätkä he lue. Ajatus että ilmaiset kirjat houkuttelisivat oli myös ennenaikainen. Näkeehän sen siitäkin, että kirjaston ilmaiskirjat eivät myöskään mene kaupaksi, 50 centin kirjoista puhumattakaan. Minä ne olen vienyt hyllyyni, mistä tietenkin olen onnellinen.

Lunta oli tullut eilen,huomasin sen siitäkin, että autoon oli satanut kinoksen. Ikkuna oli ollut raollaan ties kuinka kauan, ainakin kesästä asti ja sisään on täytynyt sataa ennenkin. Auto on joka tapauksessa ihan turhanaikainen kapistus, kun ajattelee bensan hintaa. Aion yrittää vielä katsastuksessa, mutta tämän jälkeen en autoa hanki. Täällä on hyvä linjakin joka kulkee keskustassa ja vielä Haaparannassakin ja maksaa vain euron. Pyörällä aion ajaa vielä vuosia sulan maan aikana. Kun lunta oli tullut kävin eilen potkukelkalla postissa hakemassa mokkulan, muuten keskustaan päin ei kannata mennä hiekotuksen takia, poispäin kylläkin.

Eilen satuin olemaan todistajana varkaustapauksessa, joka jäi askarruttamaan. Olin ottamassa tavaroita reppuun kassalta, kun vierestä meni nuori mies, hälytin alkoi piipata. Mies meni muutaman kerran ihan lunkisti portin läpi ja aina piippasi. Kassatyttö viittasi häntä ystävällisesti. Mies sanoi murteellisesti, vaikutti venäläiseltä: No problem ja lähti menemään ulko-ovea kohti. Kassatyttö perään. Näin ovella, että mies meni ja kassatyttö juoksi sisähuoneisiin. Itsekin olin menossa jo ovesta ja näin, että mies pisti juoksuksi parkkipaikkaa kohti. En jäänyt seuraamaan, mutta ajatukset pyörivät päässäni:

Olisiko vaikka ollut huudettava kovalla äänellä: Stand still tai jotain muuta. Kuvittelin, että jos minulla olisi ollut jokin astalo olisin suorittanut kansalaispidätyksen. Miehellä olisi voinut olla ase ja olisi ollut kova hinta loukkaantua tai kuolla Prisman puolesta. Mies varmaan pääsi salaisuuksineen pakoon, tuskin kaupalla oli valmiuksia häntä ottaa kiinni ja mistä saada poliisi siihen hätään. En halunnut lähteä ajamaan perässä, vaikka sieluni silmillä näin otsikot lehdessä: Kansalainen JM pidätti reippaasti myymälävarkaan, ajoi autonsa poikittain pakoon yrittävän auton eteen. Prisma on antanut 500 €:n kannustuspalkkion reippaalle työttömälle ja kohta eläkeikäiselle valppaalle kansalaiselle.

Mietin myös sitä kuinka ujo pitää olla ettei tule puututtua vaikka ääntä korottamalla. Se siinä on enemmänkin kuin väkivallan pelko. Oliko mies miettinyt strategian valmiiksi ja leikki muka viatonta: No problem. ...keleen venäläiset, veivät ensin Karjalan, nyt tulevat tänne ja vievät elektroniset laitteetkin, vielä noin röyhkeästi. Venäläinen se oli, murtamisesta päätellen, tuskin edes osasi muuta sanoa englanniksi.