Nuuhkin kulttuuria

Tänään oli yksi työmiehistä poissa ja katsoin, että katolla on tilaa minullekin. Ei minun oikeastaan tarvitse hävetä taitojani sahaamisessa ja naulaamisessa, vaikka yleensä katsonkin, että olen vähän toistaitoinen rakennushommissa. Se johtuu harjoituksen puutteesta. Olisin halunnut olla sellainen, joka rakentaa itselleen vaikka oman mökin. Nyt se on vähän liian myöhäistä. Revimme irti vanhoja ja lahonneita ruodelautoja ja laitoimme uusia. Melkein kaikki tuli uutta. On vähän naurettavaa, että muutama hassu lauta jätettiin. Se hidastaa vähän myös, mutta on kai museaalista toimintaa. Me työmiehet vähän nyrpistelemme nenää sille, että kaikkia ruoteita ei uusita. Tänään loppuivat laudat muutenkin. Nuukuutta ehkä sekin. Huomenna pitää hakea lisää. Useassa erässä hakeminen lisää sekin kustannuksia. Jännä muuten, että työnjohtajan ja työntekijän roolit muokkaavat ihmistä. Työnjohtajan pitää valvoa ja työntekijä saattaa hieman hutiloida. Ammattiylpeys kuitenkin on olemassa. Kaksi miehistä on joltisenkia kirvesmiehiä hekin ja he ilmeilevät hieman työnjohtajan selän takana, joka ei ole sitä huomaavinaan. Hän on sitä paitsi ummikko ruotsinkielinen ja yksi työmiehistä ei oikein ymmärrä ruotsia.

Jäin miettimään, mitä ovat palkit, joihin ruodelaudat kiinnitetään. Ne voivat olla kattotuoleja, jos talossa sellaiset ovat, mutta mieleeni hiipii vuosikymmenien takaa sana vuolet. Onkohan se murteellinen sana Lapista? Kaikki eivät varmasti tunne edes sanaa ruode. Netissä on nykyään rakentamisestakin runsaasti ohjeita, esimerkiksi rakentaja.fi -sivuilla.

Piti vetää pressu katon suojaksi pariin otteeseen. Kävin tutkiskelemassa vähän museon tiloja, kun en jaksanut istua vaan. Vretan ent. koulussa on sodanaikaisten puhdetöiden näyttely, jota vähän katselin. Sotaa on käyty myös ruotsiksi, minkä valtaväestön edustajana unohtaa. Koulussa on myös vanhoja kirjoja, joita selailin. Koulumiljööt ovat kulttuurihistoriaa, jota olen nuuhkinut monen kymmenen vuoden aikana. Kävin myös Villa Sagalundin rakennuksessa, kukaan ei ole sitä kieltänyt ja minulla on avaimet. Siellä on mahtanut olla hieman kylmää, kun ikkunat näyttävät olevan yksinkertaiset. Adéle Weman oli toinen opettajista. Hän oli näytelmäkirjailija, joka käytti nimimerkkiä Parus Ater. Katsoin netistä: Se tarkoittaa kuusitiaista.

Löysin netistä joitakin mainintoja kirjailijattaresta:

"Adèle Weman syntyi säätyläiskodin tyttärenä Valkealassa v. 1844. Jo 1860-luvun puolessa välissä hän perusti Kemiöön kansakoulun rahvaan lapsille. Vuonna 1873 hänestä tuli pitäjän ensimmäisen kansakoulun opettaja. Adele oli kotiseudullaan merkkihenkilö, ei vain kirjallisten harrastustensa vuoksi vaan myös siksi, että hän otti koko elämänsä ajan innokkaasti osaa kansansivistys- ja nuorisoseuratoimintaan sekä muuhun paikkakunnan sivistyselämään. Adèle Weman kuoli v. 1936 Kemiössä.

Adèle Weman ei kirjoittanut omalla nimellään, vaan hän käytti nimimerkkejä Parus Ater ja Inge Storm. Parus Aterin nimellä julkaistiin kansankuvaukset En byhistorie (1883) ja På landsbygden (1885) sekä kymmenkunta runokokoelmaa ja näytelmää 1880-luvun ja 1910-luvun välisenä aikana. Adelen ensimmäinen lastenkirja Efter Lexan följer Lekan. Berättelser och Lekar af Parus Ater ilmestyi v. 1884 ja toinen, Barnafröjd, versifierade lekar och berättelser v. 1899. Inge Stormin nimellä ilmestyi v. 1890 kirjailijan laajin teos, romaani Uppåt eller nedåt, joka kertoo säätyläisnaisesta ja kansan miehestä. Adèle Weman kirjoitti myös paljon sanoma- ja aikakauslehtiin."

Tämä ei vielä kerro paljoakaan Adélesta ihmisenä. Ehkä selaamalla pitempään löytyisi parempia kuvauksia. Tässä ei ole vielä mitään särmää.

Opettajien koti oli todellinen kulttuurikoti, täynnä kauniita esineitä, kirjoja ja taidetta. Tietenkin koti on keskiluokkainen säätyläiskoti, ei samalla lailla yläluokkainen kuin yleensä museoidut kodit. Kiinnitti huomiota, että Adélen puolen yläkerrassa oli kuivakäymälä, puusee. Hänellä on täytynyt olla palvelijatar, joka on pitänyt huolta emäntänsä tuotoksista, jotka putosivat jonnekin alas toisesta kerroksesta.