Luen Alastalon Salissa- romaania sivun silloin, toisen tällöin. Välillä olen ihastunut omalaatuisiin sanoihin ja kielikuviin ja siihen, että kielioppi on sivuseikka. Kirjassa on tarkka juoni ja selkeät henkilöhahmot. Välillä kuitenkin tuntuu, että menee överiksi meikäläisen vastaanottokyvylle, ja kirja pitää laittaa sivuun. Kuinka paljon mukavampaa ja helpompaa olisi lukea tavallisia kirjoja, niitä joita ihmiset listaavat mielikirjoikseen. Niitä aionkin taas lainata. Olen pitänyt lakkoa kesänajan, sillä lainakirjat pakkaavat vanhenemaan ja tuottamaan sakkoja.
Olen lukemassa kohtaa, missä vanhapoika Malakias Afrodite Härkäniemi ottaa ensin kahvia Alastalon kauniilta Siviältä, sanoo muutaman leikillisen, viattoman sanan ja saa tytön punastumaan harmista, katuu kohta. Hän on ollut aikoinaan ihastunut Siviän äitiin Eevastiinaan, joka tulee perässä vehnästä tarjoamassa. Sanavalmiimpi Herman Alastalo on voittanut tytön, mutta nyt Härkäniemi on lopulta mielissään vanhapoikuudestaan. Kuka sitä pajatusta aamusta iltaan olisi jaksanutkaan. Samaa ajattelen tässä itsekin. Minähän olen ollut naimisissa tuollaisen Eevastiinan kanssa, mutta nykyajan ansiosta ymmärtänyt karata. Nyt tätä yhden ihmisen kahvin ja pullan ottoa ja siihen liittyvää tajunnanvirtaa on kestänyt jo 31 sivua ja näyttää jatkuvan vielä seitsemän. Ihanaa, kun on tuollaisia kirjoja, missä aika ei ole kortilla.
"On se kummaa kuitenkin, kuin oraksen tuore ruoho suven kuukaudessa karstuu oljen kuivaksi karreksi ja kuinka neito, sydämen sykky ja heljä toivon heinä, silmältä kuin leivon liuruva liverrys ja mieleltä kuin viistävän pääskysen hilpivä lento, otsan kuulailla onnen lymyt ja hennot luvat, poskien kaartuvilla ruskot lämpivän veren ja liehtivän ihon, kuinka neito, herkkiväin kumpu ja kyltä elämän marja povilla paisteisen maan vuosien hetkessä vaihtuu, ja ihme ja kukka ja Maanpään lintuinen Eevastiina on sämpyläkorinsa takana emäntä ja muori ja rupattava Alastalon akka, ja saa manata korviansa ja varjella turhaan tyhjän pajatusta kuuluviltaan se, joka onnen miekkosena joskus siunasi silmiänsä, suloisen kasvoilla ahmien laiduntavia ja terien täydeltä apilan vehmaat ihanan makeiltansa korjaavia!"
Tässäpä oli lohdutuksen sanoja AT-miehille. Aika tasii, sanoi myös Kiven Aleksis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti