Voisiko elämä voittaa

Luin Turun kirjatorilta ostamaani Pentti Linkolan Voisiko elämä voittaa- kirjaa. Olin jo melkein valmis väheksymään Linkolaa ajastaan jälkeen jääneenä ihmisvihaajana ja jääränä, mutta tämä muutti taas käsityksiäni. Toisaalta olen vasta kirjan alussa, jossa on lehtikirjoituksia 90-luvun loppupuolelta. Vilkaisen loppuun ja näen siellä niitä mahdottomuuksia, jotka edellyttäisivät diktatuuria. Alkupuolella hän suomii metsänhoitoa tyyliniekan taidoillaan. Väliin tuntee jopa uskovansa häntä ja hänen salaliittoteorioitaan. Mutta kun olen skeptikko, en lankea siihenkään harhaan. Hän väittää, että metsien varanto on skandaalimaisen vähäinen. Hehtaarilla kasvaa aivan liian vähän ja vääränlaatuista puuta. Viralliselta puolelta taas sanotaan, että koskaan meillä ei ole ollut näin paljon puuta kuin nyt! Mikä on totuus? Siitäpä saa maallikko ottaa selvää.

Linkola pohtii mielenkiintoisesti eläimistön osittaisia runsastumisia ja vähenemisiä ympäristönmuutosten johdosta. Viimeiseksi luin hänen vuodatuksensa kissaa vastaan. Sen argumentit voin uskoakin. Sama kisu, joka tuottaa niin paljon mielihyvää ihmiselle on samalla julma peto. Linkola on kissojen hävittämisen hukuttamalla kannattaja. Itselläni ei kissaa koskaan ole ollut ja tuskin koskaan sitä otankaan. Koiran voin joskus eläkeukkona ottaa. Tässä samassa rapussa on hyvä esimerkki koiran terveysvaikutuksista. Yli kahdeksankymppinen pirteä mummo on aina valkoisen puudelinsa kanssa liikkeellä. Koira on varmaan pitänyt hänet siinä kunnossa, missä hän tuntuu olevan. Mummo juttelee koiralleen kuin lapselleen, sekin on liikuttavaa. Me pysähdymme myös mummon kanssa vaihtamaan muutaman sanan aina, kun satumme vastatusten. Olen luvannut ajaa häntä autolla, jos hänen vakikyytinsä ei joskus ole saatavissa. Hän on kotoisin Porin seudulta ja kuulen tuttuja murteellisia ilmaisuja, jotka muistan iäkkäiden ex. appivanhempieni ja vaimonikin puheesta. Juoppo on esimerkiksi juotto, tulee nyt tässä mieleen.

Sain lopultakin vaihdettua eturenkaan mopooni, joka myös pärähti käyntiin talven jäljiltä. Hiittisten linjan aikatauluista näen kuitenkin, että lauantaina perilläoloaikaa jää kovin vähän. Arkina vuoroja menee useammin. Täytynee säästää lomaan ja ottaa vaikka teltta mukaan.

Eilen olin kameran kanssa menossa ikuistamaan niitä romukasoja, jotka viime viikolla näin. Näytti kuitenkin, että siellä oli auto kuormaamassa ja vetäydyin taaksepäin, kun en halunnut tulla poisajetuksi. Minullakin on selvä viettymys romuun. Keuruulla keräsin sitä monessa muodossa. Nytkin näin hyvän maitokärryn rungon. Minullahan on niitä renkaita vaikka millä mitoin. Siitä saisi oivallisen kuljetusvälineen projektille. Pyöriä siellä oli, mutta kovin huonokuntoisia. Ehkäpä menen tänään nuuskimaan.

Olen onnenpoika kun olen säästynyt allergioilta, kun ihan lähipiirissäkin allergikkoja on. Pesin toissapäivänä suurpyykin ja ehkä pesuaineen hajusteet tulevat esiin. Ne alkoivat vaivata ja vein kaikki pesuaineet kellariin siivouskomerosta. Olen joskus vaivaantunut ennenkin tästä hajusta, mutta ennen ei ole tullut sitä tehtyä. Putkinotkomaista saamattomuutta, jota kyllä löydän itsestäni siinä kuin muistakin. Vuorokaudessa olisi tunteja tehdä vaikka mitä, mutta kun ei viitsi.

Ehkä blogien lukeminenkin on uusavuttomuutta. Kirjakaupassa käydessäni ja varsinkin Kirjatorilla, jossa on aina huippuedullisia ja hyviä kirjoja, näen kuitenkin kuinka kirjat pitävät pintansa. Siellä myydään kustantajien jäännöseriä. Kyllä kirjan lukeminen on yhä nannaa. Tein kirjastosakkoihin kyllästyneenä päätöksen etten lainaa kirjoja. Olen viime kuukaudet lukenut vain netin tarjontaa.

Kun blogger ei tuntunut julkaisseen aamuista tämän päivän turhuuksien turhuuta-kirjoitustani, laitan vielä lisää päiväkirjaan. Ajoin Västanfjärdiin päin ja huomasin, että pitkään työn alla olleeseen tiehen on nyt lopultakin saatu laskettua kestopäällyste. Mahtaa olla suuri asia tien varrella asuville. Vähitellen huomasin, että kylmää oli, eikä mopon satulassa istuva lämpene samalla lailla kuin pyöräilija. Ajoin kilometrikaupalla kaunista meren rantaa, tien ja seudun nimi on Branten, jyrkänne. Se on ilmeisesti kemiöläisten Rivieraa, täynnä huviloita. Kotona sain laskea ammeen täyteen kuumaa vettä ennenkuin jota kuinkin lämpenin horkasta. Se reitti kannattaa ajaa vieraittenkin kanssa, niin kaunis se oli.