Arkkiveisu

Perhelaulu eli Maamiehen laulu

Tarkka talon haltija, ottaa vaarin ajasta.
Tammikuunkin pakkasella, rientää ulos majasta.
Laittaa rengit aamul´metsään, jossa talvitöitä tehdään:
halkoja hakataan, hakoja karsitaan, talossa mitä vain tarvitaan.

Aamusella kiljaseepi kotilintu kukkonen.
Kellohonsa vilkaseepi talon vanha ukkonen.
Ajaa ylös renkilöitä, käskee tehdä käsitöitä:
uusia laittakaa, vanhoja korjatkaa, rekiä, ämpäreitä, saaveja.

Nyt tuo laiska renkijuntta, hiljaa ulos kähniipi.
Istuallaan näkee unta, kaiken puhteen kenkiipi.
Hakee sukkaa, saapastansa, löytää yhden paikastansa:
Illalla viskannut, penkin alle paiskannut, märkänä sieltä sen löytääpi.

Renki kun on uskollinen, isäntä kutsuu kamariin:
ottaa napsin oivallisen itsellensä ensinkin.
Kaataa sitten yhtähaavaa, kaksi ryyppyä rengin naamaan:
toimekas, joutukas, vilpas ja valpas, renki on vahva ja voimakas.

Siitäpä nyt renki tykkää, lähtee syömään einettään.
Juoksujalkaa ulos hyppää, työtä kysyy mennessään.
Hakkaa aamusta iltaan asti halkoja hän hartahasti:
mieli on iloinen, toivo on totinen, isäntä antaa vielä kiitoksen.

Emäntä toi työnsä antaa tyttärille ja piioille.
Hamput, harjat edes kantaa, käskee istua rukille.
Itse akka astuu aittaan, kalat, leivät pöytään laittaa:
toimi se taloissa, komento se kodoissa, kansan kaunihin kasvattaa.

Tulee kevät, loppuu talvi, alkaa toukoin kylvökin.
Lähtee ulos piikaparvi, seuraa kalan pyyntikin.
Piiat sekä renkipoiat siivoilee noin pellonoijat:
pyörtänöt on hyvät, ojat syvät, siementä puuttuvi pelloista.

Isäntä itse tietää parhain, koska kylvöns alottaapi.
Aamulla nousee sangen varhain, siementä peltoon hajottaapi.
Herneet ensin maahan heittää, joista jo syksyllä saadaan keittää.
Pavut ja potaatit, syötävät on suloiset Suomessa ensinkin.

Kun noi touvot kauniist´kasvaa, viherjöitsee viljamaat.
Ellei kuivuus, märkyys haaskaa, tarpeheksi viljaa saat.
Eikä myöskään hallat näihin, rajuilmat kultapäihin.
Maamies se astelee, hymysuin katselee, pelto vaivas palkitsee.

Aika on nyt leikatakin, käypi tähkä terähän. Hankitseepi talkootakin, laittaa viinan perähän,
kahveeta ja sokeria, tarpeheksi molempia.
Kun ei ole kahvia kuumaa pannussa, vaimoväen puoli on vihoissaan.

Emäntä toi leivät leipoo, sekä prykää olvenkin.
Tytär muorin kanssa keiton, on he touhussa kolminkin.
Isännällä onkin vanha tapa, kohtuudella viinaa jakaa:
ryyppy se alle, punssi toi päälle, loppu saa jäädä jälelle.

Pelimanni vaikka mistä, laittaa illan vietoksi,
että he saisi polskan pistää, anna heille tiedoksi.
Ilotkaa nyt tällä lailla, viljaa on jo riihtä vailla:
pellosta satonsa, korjata aittaan, siitä saa maamies palkkansa.

Kuuleppas poikain neuvoni, ole vain ahkera peltomies.
Viljaa on nyt täynnä laarit, kaikki annan sinulle.
Ei ole tielläsi vanhat vaarot, maksa kaasi minulle:
hevoset, lehmät, vuohet ja lampaat, siihen villat, hamput ja kankaat.

Jos nyt isä poikinensa, ei sovi tällä tavalla,
ottaa vävyn kotihin, maksaa pojat rahalla.
Kun ei ole talossa velkaa, kyllä vävyn tulla kelpaa,
tytär kun on vireä, kaunis ja sievä, tavat ovat hyvät hänellä.

Ja nyt mä hyppään sekä laulan, ruvetaanpas hankkimaan.
Katsokaapa vanha kansa: iloisena nuoret tanssii:
polskat ja valssit, purppuritanssit ja marssi on viimeinen.

Tammikuunkin pakkasella, rientää ulos majastaan.
Laittaa rengit aamul´metsään, jossa talvitöitä tehdään:
halkoja hakataan, hakoja karsitaan, talossa mitä vain tarvitaan.

Ylellisyysruno

Huomatkaa nyt tätä tillaa, kuinka ylellisyys pillaa
miesten sekä naisten puolisot, erittäinkin nuorisot.

Ilettää tuo vaateparsi, talonpojan päällä varsin
Harvat verhot olkapäillä, kun he kulkee kirkonmäillä
Kangaskengät kiiltokuonot, tavoiltansa aivan huonot
korkeet korot kallellansa, pitämättä irrallansa.

Miksi tukkipuita tahdotaan nyt kolotuita?
Ettei revi isäntien rintaluita,
ei kosket ole lientä vailla
tukit luistaa aika lailla.

Pojat parhaat tukkijoilla, kankahilla että soilla
vetää lykkää keksillänsä, vääntelevät mielellänsä
kasoistansa tukkipuita, likemmäksi ojansuita.

Koskille he konttinensa, laputtavat laukkuinensa
kun he tapaa ystävänsä, puhuvat he keskenänsä
olis punssi pullistettu, kahvikuppi kallistettu
maistuishan tuo makialle, annettais myös hakijalle.

Ei nyt auttais ahnehtia, kun vaan löytäis puhvettia
kun palkan saavat lauantaina, suuhun menee sunnuntaina.

Näin on käynyt miesten juomareitten, mikä keinoks tulee sitten
akka heille tästä haukkuu, kun ei ole leipää laukkuun
Kohmelo on kova taksa, vieressä vielä torruu akka.

Kuuleppas nyt Tintti-Maija, jos sulla on vähän viinan laija
annahan nyt punssikuppi, ei nyt ilman luista tukki
Maija tulee tuliseksi, käypi viimein vihaseksi
empä anna ainoasta, pienestäkään pisarasta.

Mokoma hupanen Runo-laulu Wiinasta, Oluesta ja Kahweesta

Vuonna kuuskymmentä kuus tuli Suomeen laki uus,
viinaa kiellettihin keittämästä ja juomapäiviä viettämästä.

Semmonen tahto tuli keisarilta, että viina loppuis juomarilta.
Että leipä piisais Suomessa jokahitten huoneessa.

Tiinussa rankki happanee, vaikk on tammipakkanen,
metsäss kuusen juurella talvella ja suvella.

Kaksi hankki kauroja, kolmas mallasjauhoja,
neljäs pannuhuttua ja viides viinanappua.

Kun on saatu kaikki oorninkiin, pannaan pannuun loorninki.
Yksi valkian pesään virittää, niin viina se juosta lirittää.

Nyt vallemannit vanhatkin ja lautamiehet laiskatkin,
kulkee pitkin metsiä viinateoksia etsien.

Kun he löytää viimeinkin viinaprännin pienenkin,
niin mukanaan he raksivat pannut, napot kattilat.

Mutta jos sattuu poikia, parahia kossia,
niin alkavat he tapella ja vallesmannia nakella.

Kun pojat tulee humalaan, niin eivät he herroja kumarra,
puukko heillä on kädessä, kun he istuvat pannun ääressä.

Vielä nuo maan kauppiaat, kaljaa pottuhun laittavat,
jota sitten oluena ostetaan ja markat kannusta maksetaan.

Vielä piikaflikat pikkuiset juomaan ovat kiukkuiset.
Kun he juomaan oppivat, niin markat heiltä loppuvat.

Kun he saavat pestiä, pitävät he kestiä,
kahvia he tuottavat, jota he poijilla juottavat.

En kirjoita minä ahneista, jotka ei henno ostaa kahveita,
vaan kyllä kupposensa korjaavat, kun jotkut heille tarjoovat.

Krinuliinit hännissä, maito myöskin nännissä.
Kahvikupit kalisee ja lapset näljässä marisee.

Ne, jotka asuvat saunassa, niillä on pussit naulassa,
joista he keittää kesässä leivisköitten pesässä.

Jos heiltä puuttuu myllyä, hakee pitkin hyllyä.
Löytää pienen kuppoisen, johon saa jauhaa pussoisen.

Laulu on koottu kolmesta, kahvista, viinasta oluesta
nuorten laulettavaksi ja vanhojen kuunneltavaksi.

Ken vaivainen nyt maksuksi, tämän laulun tekopalkaksi
mulle viinaryypyn tarjoisi, niin kahvia en kaipaisi.

Keuruulta olen kotoisin, kun tämän laulun kokosi,
Pohjanmaan likeltä Hermanni Saxberi nimeltä.


Olen kirjoittanut tiedostoon nämä katkelmalliset Helena Kukkamon jättämät monisteet. Minusta tuntuu, että alku puuttuu viina-, olut- ja kahvilaulusta.

Lainaus:

Keuruun ensimmäinen runoniekka ja kansansoittaja Herman Saxberg eli Pilli-Hermanni syntyi Kivijärven tilalla talollinen Henrik Abrahaminpoika Saxbergin ja piika Leena Kustaantyttären aviottomaksi lapseksi 3.4.1830.

Hänen sosiaalisen asemansa vuoksi hänen elämänsä muodostui hyvin poikkeukselliseksi: iloton lapsuus, juoppoutta, murhia, vankilaa ja köyhyyttä. Hänen tekemikseen väitettyjä murhia ei tosin koskaan pystytty näyttämään toteen. Pilli-Hermanni elätti itsensä pilliään soittaen ja pitäjää kiertäen. Hän oli ilmeisen lahjakas, mikä näkyy hänen pilkkalauluistaan ja arkkiveisuistaan, joita hän kierteli esittämässä.


Lihaa luitten päälle. Olen kirjoittanut Pilli-Hermannista ennenkin, mutta kuka arkistoja jaksaa lukea!

Täällä on Pilli-Hermannin musiikkia MySpacessa

Pilli-Hermanni oli rikkaan talollisen piialleen tekemä poika. Veljiä syntyi kolme muutakin. He olivat isän tunnustamia, mutta isä ei nainut heidän äitiään, vaan kaksikymmentä vuotta itseään nuoremman talontyttären. Laiskoille pojille ja äidille tuli lähtö. Hermanni sai hänkin hankittua puolisokseen rikkaan talontyttären, mutta se oli kai pelkkä naimakauppa, koska puolisot eivät asuneet edes yhdessä. Nuorikko löydettiin surmattuna metsästä ja teosta epäiltiin hyvällä syyllä Hermannia, hänen veljeään ja äitiä. He olivat olleet houkuttelemassa vaimoa metsätaipaleelle.

Hermanni tuomittiin kuolemaan ja istui yli kymmenen vuotta Vaasan läänillä. Hän ei tunnustanut ja tuomiota ei voitu panna siksi täytäntöön. Kun hän vapautui vankilasta, hänen vankitoverinsa saapui paikkakunnalle ja Hoskarin kestikievari-isäntä löytyi nyt ryöstömurhattuna. Pilli-Hermannia, miksi häntä jo varmaan kutsuttiin epäiltiin, hänpä teki murhasta laulun.

Pilli-Hermanni avioitui uudestaan. Hänen torpanpaikkansa on n. 8 km:n päässä Ekokylästä, Keuruulta vielä kauemmas metsään. Torpasta ei ole jäljellä kuin vähäinen kohouma. Kotiseutuyhdistys on pystyttänyt paikalle muistolaatan. Torpan nimi oli Laiskala. Ajattelin heti laiskaa, kiertelevää klarinetin soittajaa, joka antoi perheensä nähdä nälkää ja kierteli itse maailmalla. Häntä epäiltiin myöhemminkin, näpistyksistä ja ryöstöistä. Mutta siinä lähellä on Laiskalan koski, jossa puut ilmeisesti kulkivat laiskasti, sanoi Pihlaisen Jouko ja särki minun romanttisen kuvitelmani.

Hänen klarinettinsa on ihme kyllä säilynyt ja Kansallismuseossa. Hänen mukaansa oli aiemmin nimetty kahvila Keuruulla. Hänestä on tietääkseni tehty ja esitetty näytelmäkin. Hänen mukaansa nimettyä kulttuuripalkintoa jaettiin ainakin aiemmin.

Kovin uljas merkkimies hän ei Keuruulle ehkä ole. Ei ihme, että henkinen guru, M. häntä vierastaa.

Ylläolevat arkkiveisut eivät tunnu kovin sujuvilta, mutta niistä huokuu historiaa. Viisuihin voi kuvitella klanetin säestyksen ja vanhanmiehen kiekaisut. Varmaan tunnelma on ollut vahva. Eiväthän Aleksis Kivenkään jotkut runot kovin sujuvilta tunnu pelkkinä runoina.

Hän muka joskus paheksuu remuavaa, makeaa elämää. Mutta selvästi Pilli-Hermanni on antanut pahalle pikkusormensa. Toisaalla on lapsuus mahtimiehen poikana, ihanne hyvästä talonpoikaisesta, patriarkaalisesta elämästä – toisaalla taas on antaa mennä elämä, ihana elämä, jossa on nautintoja, hurjuutta ja elämän raskauden ja tylsyyden unohtamista. Sielussa taistelee yks Jumala ja yks Perkele. Siis ihan moderni ihminen.

Olen itse restauroinut taloa, missä hän asui tilanomistajan aviottomana poikana. Katon välipohjasta löytyi kaikenlaista vaatekulua ja roskaa, jotka ajettiin maantäytöksi. Joitain esineitä otimme kuten alkeellisia puumiekkoja ja vitsaksesta taivutettuja sonninlänkiä. Minulla on yksi kippurakärkinen, paikattu kenkäraja. Painettua tai kirjoitettua materiaalia ei löytynyt.

Paikallishistorioitsija ja kotiseutuyhdistyksen pj. Helena Kukkamo tietää Pilli-Hermannista paljon enemmän. Olkoon tämä minun kirjoitukseni samanlainen rääpäisy, joita muutenkin harrastan. Tuokiokuva ja episodi.

Jotakin itsekin elettyä minulla maamies-runossa tuntui olevan ja vielä samalla paikalla, missä runoniekka vaikutti. Ekokylän aikana ei laiskuudesta ole enää sakotettu. Minä olin se ahkera isäntä muutaman vuoden ja yritin saada laiskaa renkijunttaa liikkeelle, mutta en saanut, kun en huomannut tarjota wiinaryyppyä:

Nyt tuo laiska renkijuntta, hiljaa ulos kähniipi.
Istuallaan näkee unta, kaiken puhteen kenkiipi.
Hakee sukkaa, saapastansa, löytää yhden paikastansa:
illalla viskannut, penkin alle paiskannut, märkänä sieltä sen löytääpi.

Ei sovi ollenkaan, mutta ehkä paremmin sopii runon hengen yhtäläisyys Ekokylän haaveiltuun, omavaraiseen, idylliseen elämään, mikä ei myöskään koskaan toteutunut, ei vielä…Kuten idylli ei välttämättä toteutunut myöskään Pilli-Hermannin ilottomassa maankiertäjä-elämässä. Vaikka mistä me sen tarkkaan tiedämme? Hän oli viihdepuolella, tuon ajan kiertävä artisti, performanssitaiteilija.

Pilli-Hermanni oli ekokyläajan taivaanrannan maalareiden eräänlainen edeltäjä. Mutta hän ei ollut yhteiskunnan elätti, vaan hankki leipänsä arkkiveisujen myynnillä, häissä ja hautajaisissa soittamisella ja laulamisella – ja myös hieman kyseenalaisin keinoin, korjaamalla talteensa omin luvin. Hän oli ja ei ollut syrjäytynyt, aivan samalla tavalla kuin ei myöskään ole aktiivinen nykyajan työtönkään, joka tekee pimeää tai harmaata työtä ja saattaa hankkia hyvänkin elintason ja on oma herransa ja maailmansa liikuttaja. Siinä mielessä työtön voi olla luova tyyppi. Osa hänen harmaasta taloudestaan hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei välttämättä veroja maksakaan. Hän kuluttaa ja siten hyödyttää yhteiskuntaa ja pitää sen pyöriä liikkeessä. Ja jos hän ei jaksakaan hankkia lisäelantoa, hän käyttää yhteiskunnan tarjoamia porsaanreikiä taitavasti hyväkseen, harrastaa asioita ja viettää hyvää elämää, kansalaispalkalla, kuten Ekokylän nykyiset asukkaat minulle huomauttavat. Tietysti on aitoja syrjäytyjiäkin, jotka passivoituvat ja piirtävät elämästään todellisen huonompiosaisen muotokuvan, johon kasaantuu kaikki ikävä, köyhyys, sairaudet ja epäsosiaalisuus.

Minun oma visioni Ekokylästä on sekoitus liberalistista talousteoriaa, osin liitettynä järkevään omavaraisuuteen. Astumalla jossakin kohdin pois kulutuksen oravanpyörästä ja avustusriippuvuudesta on mahdollista vapauttaa resursseja. Ei ehkä tarvitse tuottaa niin mahdottomasti kuin normaalissa teollistuneessa kaupunkiyhteiskunnassa tai ainakaan laittaa aikaansa palkkaorjuuteen.

Omavarainen energiantuotanto on tärkeää. Osan elintarvikkeista voi kasvattaa itse ja se on hauskaakin. Mutta tuotteet tulisi pystyä vaihtamaan tai myymään. Ahkeruudesta tulee saada palkkaa eikä vapaamatkustajia tarvitse elättää. Vapaamatkustajat joutavat kaupunkiyhteiskunnan niskoille. En tietenkään ole ratkaissut kaikkia ongelmia. Minä en luota ns. henkisyyteen kaikkea ohjaavana voimana. Se ei ratkaise mitään. Jos joku haluaa kokea luonnon jumalana, kuvitella sekaan luonnonhenkiä, tonttuja, keijukaisia ja maahisia, se ei minua haittaa.

Tätä uutta aikaa on myös kutsuttu tarinayhteiskunnaksi. Mitä muutakaan ovat totuus-tv, new age, musiikki, viikkolehdet julkkisjuttuineen ja- nettipäiväkirjat eli blogit kuin tarinoiden kertomista. Tarinoiden kertomisella voi myös elää, kunhan osaa tuotteistaa ja markkinoida.

Ihanne taitavasta taloudenpidosta ja omavaraisuudesta kohosi sitten huippuunsa työlaitoksen tultua. Vuonna 1927 valmistuivat uljas, linnamainen päärakennus ja hulppeat varastotilat. Tilan vanhat päärakennukset ja varastot korjattiin. Ympärille kohosi pientaloja henkilökunnan asunnoiksi. Komea navetta oli Serlachius-suvun rakennuttama ja täyttyi suuresta karjasta. Metsää oli parhaimmillaan 700 ha ja peltoa 90. Lypsylehmiä n.30, sikoja ja lampaita paljon. Tila oli paitsi omavarainen, myös tuottava, kun tuotteita riitti myyntiin. Laitos kannatti itse itsensä! Vielä sodan jälkeen kuri oli kova, oli kalterillisia karssereita ja putkia, joista yksi on säilynyt nykyaikaankin, piikkilanka-aita, vartijoita. Työvelvollisia marssitettiin muodossa.

Sitten tuli nykyaika ja humaanimmat otteet uuden johtajan, Kauko Saaren hahmossa. Laitos oli silti kannattava vielä pitkään, kunnes tulivat työaikalait, terapia ja muut kotkotukset. Lukemattomat keuruulaiset, vielä keski-ikäisetkin muistavat asioita laitoksen historiasta. Oli yhteisöllisyyttä, yhteisiä kokemuksia, työn iloa. Vasta 1970-luvulla työlaitos hävisi ja sijalle tuli päihdehuoltola, kuntoutuskeskusohjaajineen, psykologeineen, hoitajineen. Sen jälkeen laitos hoidettiin historiaan. Se organisoitiin liian isoksi ja kaiken kattavaksi ja kalliiksi järjestelmäksi, joka laman tultua oli pakko lopettaa. Muistuttaa ihan muuatta laitosta, jonka loppuvaiheita minä ehkä olen juuri todistamassa. Henkilökuntaa paljon enemmän kuin potilaita!

Lainaus Finnican Keski-Suomen henkilögalleriasta:

Herman Saxberg (1830-1909) eli Pilli-Hermanni oli Keuruulla elänyt runoniekka, joka kulkiessaan esitti sepittämiään runoja ja soitti klarinettiaan. Useat hänen runoistaan tulivat tunnetuiksi Keski-Suomessa ja jopa maakunnan ulkopuolella. Pilli-Hermannin elämäntapa oli yhteiskunnan normien vastainen, hän eli itsenäistä elämää ja ihannoi vapautta. Arkkiveisujen tyyppiset runot sisälsivät usein kritiikkiä yhteiskuntaa tai elinympäristöä kohtaan ja asenne uusia ajan ilmiöitä kohtaan oli yleensä negatiivinen.

Tunnetuimpia hänen runoistaan on säepari kotitarvepolton kieltämisestä: ”Vuonna kuusikymment kuus, tuli suomeen laki uus, viina kielttiin keittämäst, juoma päivijä viettämäst” Säkeistöllä: ”Vanha poika Onnellisin yxinänsä täällä, Eipä oo niin Onnellista koko maamme päällä” on kolkko tausta: jo 25-vuotiaana Hermanni tuomittiin tutkintovankeuteen vaimonsa murhasta.

Saksin tähän vielä yhden lainauksen omista jutuistani:

Toisen kosken varrella on Laiskalan torpan paikka. Siellä asui Keuruun originelli kulttuuripersoona Pilli-Hermanni Mariansa kanssa. Hermanni itse taisi olla enimmäkseen maailmalla arkkiveisujansa esittämässä ja soittamassa klanettiansa häissä ja hautajaisissa.

Hän sotkeutui elämässään murhaan ja ryöstömurhaan, istui jopa Vaasan läänillä kuolemaan tuomittuna, mutta ei tunnustanut. Hänen ja hänen veljensä jälkeläisistä tuli paikkakunnalla ihan arvostettuja henkilöitä. Itse Hermanni oli Kivijärven kartanon omistajan avioton poika. Samassa paikassa satun nyt asumaan ja olin mukana remonteeraamassa taloa, joka saattoi olla peräisin Hermannin ajoilta.

Löysin välipohjasta vanhoja sonninlänkiä, kenkärajoja, puumiekkoja, vaateresuja, kun tyhjensin vanhoja eristeitä.

Keuruu on koettanut pitää yllä arkkiveisunikkarin muistoa. Vielä joku vuosi sitten täällä jaettiin hänen nimeään kantavaa musiikin kulttuuripalkintoa. Keskustassa oli Pilli-Hermannin kahvila, joka on nykyään nimeltään Red Bike.

Kirjaa hänestä ei ole tehty eikä viisuja julkaistu koottuna. Yksi hänen lauseensa on jäänyt ainakin vanhempien suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan... vuonna kuuskytkuus, tuli laki uus... Siinä puhutaan jotain viinan vapauttamisesta 1800-luvulla.

Yksi hänen viisuistaan oli nimeltään jotakin: Wiinan, kahween ja olwen ylistys...

Hänen ja hänen sukulaistensa epäiltiin tappaneen Hermannin ensimmäisen vaimon, nuoren perijättären, jonka kanssa mies ei tullut toimeen. Tätä kartanoa he eivät isänsä jälkeen jaksaneet myöskään pitää ja se oli luisunut heidän käsistään murhaepisodia ennen. Kiertelevän elämänsä aikana hänen kerrotaan syyllistyneen moniin epärehellisyyksiin. En tiedä tuliko Laiskalan nimi Hermannin luonteesta ja elämänmenosta vai laiskasti virtaavasta koskesta. Mutta kaukana se torppa ainakin on, keskellä erämaata.