Väsy nyt

Tulin jo varhain kotiin. Kävin naapurikaupungissa ja menomatkalla Toyotan merkkikorjaamossa. Minä en ole vääntänyt, mutta joku aikaisempi on, pilalle yhden vanteen mutterien jengat, kun yksi alkoi pyöriä tyhjää. Huolestuin tietysti, kun ajattelin sitä pilakuvan tilannetta, että rengas menee edeltä. Rahanmenoa on tiedossa: renkaissa ei ole tarpeeksi syviä uria ja vesiliirrossa se on vaarallista. Pulttien vaihtokin ehkä ja huolto. En ole huollattanut pariin vuoteen, kun en ole paljoa ajanutkaan. Sekin on varmasti ollut tyhmää. Voi kun ei olisi autoa, siitä saa vain kuluja ja harmia, kaulavilloja kuten isä olisi sanonut. Mistähän tuokin sanonta tulee, olivatko lampaan kaulavillat erityisen hankalia kerittäviä. Löysin vain yhden vinkin sanaan googlettamalla, mutta se on jossakin novellikokoelman sisällä, muut ovat omiani ja yhdessä puhutaan koiran kaulavilloista.

Kun ryhdyin autoilemaan, minulla oli mentorina vanhempi työkaveri, Matti, joka silloin eli vielä miehuutensa päiviä - näin hänen loppuvaiheensakin Keuruun Ekokylässä, missä hän oli dementoitunut vanhus. Se oli surullinen ja alentava löhtö hienolle kaverille.

Matti opetti kiristämään renkaan pultit siten, että ristikkovääntimessä oli vielä putkenpätkä jatkovartena. Joskus katkaisin sillä pultinkin, kunnes ymmärsin, että kiristyvät ne vähemmälläkin. Matti oli henkeen ja vereen automies, mutta oli hän paljon muutakin.

Hän oli kokenut todella paljon, minun kokemuksiani ei voi edes verrata hänen kokemuksiinsa, vaikka omianikin on tuhottomasti. Hän oli kokenut sodat ja vankilankin, monet ammatit, lapsen menettämisen - ja hän osasi kertoa. Oli hänellä itsellään myös kirjoittamisen lahja, mutta ei siitä mitään tullut; kyllä hän pisti kokemuksiaan paperille ja sanoi jättävänsä muistiinpanot minulle, mutta siitä ei ollut puhetta enää Ekokylässä, kun dementia oli jo edennyt. En minä niitä perännytkään, omissanikin on enemmän kuin liikaa. Ne muistiinpanot olivat tosin kuin mielenvikaisen, Matti syytti reistailevaa Remingtonia.

Kävin kolmen harjoittelijan luona. Yksi oli koulun keittiössä, söpö, nuori nainen, keittäjän päähineensä alla. Istuin hetken syömässä keittiöhenkilökunnan kanssa ennen kuin 500 oppilaan ryntäys alkoi.

Toisessa paikassa yksi harjoittelija tuntui viihtyvän. Olin huomaavinani, että hän oli lyhyessä ajassa oppinut ja rohkaistunut puhumaan suomea. Paikassa oli maahanmuuttajia muutenkin; se on jonkinlainen toimintakeskus. Oli menossa jonkinlainen opiskelutuokio, jossa minunkin oppilaani oli mukana. Muut ja hänkin lehteilivät kuvasanakirjaa, jossa oli 1000 sanaa. He tuntuivat pitävän siitä. Huomasin, että olen varmaankin pitänyt liian vaikeata tasoa kurssilla ainakin tälle tytölle. En voinut ottaa kahta tasoryhmää ja valitsin kaikille vaikeamman, koska mielestäni useimmat saivat siitä hyötyä. Samalla se oli liian vaikeata muutamalle. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä. En olisi pystynyt opettamaan samanaikaisesti kahta ryhmää, kun yksikin oli tarpeeksi rankka. Sain kuitenkin tuosta kuvasanakirjasta jonkinlaisen idean, josta aion kirjoittaa Oppitorille.

Kolmas "tyttö" oli hieman surullinen, koska hän ei työssä joutunut ihmisten kanssa tekemisiin eikä ole oppinut monia sanoja.

Hammas lohkesi, kun tyhmyyksissäni olen keittänyt luusoppaa poron "pikkulihoista". Ei kannata korjauttaa mielestäni, sillä se on korjattu jo pari kertaa aiemmin. Ehkä voi hioa hammasta, jos se vain käy. Alahampaissani on tehtykin vastaavaa. On kyse ihan yläetuhampaan kärjestä, ehkä siinä on hieman varaa kiilteessä. Nyt ei kannata hymyillä. Kaikki lahoaa ja lohkeaa. Tuo väsyminenkin vielä. Oli mentävä nukkumaan, kun olin niin poikki. Tosin olin herännyt aikaisin jo neljältä, vaihtanut skootteriin ja autoon renkaat ja kokenut kaikki järkytykset.