Puuhakkaat piisamit

Näin puolikymmentä piisamia puuhissaan matalalla kaupunginlahdella. Jäät rannoilla hupenevat vauhdilla. Potkaisin yhtä jääteliä ja se hajosi tuhansiksi tikareiksi tai keihäänkärjiksi. Täytyy kulkea kypärä päässä tuota golfradan reittiä, jos sitä aikoo käyttää sesongin alettua, reittinä se on kaunis ja houkuttelee kävelemään. Luulisi kyllä, ettei niitä palloja kannata hukkaan (jokeen) huiskia.

Ihmisen muistiin ei ole luottamista. Jokin aika sitten olin poliisikuulustelussa silminnäkijänä ja minusta tuntui, tosin kaksi kuukautta tapahtuman jälkeen, että näin lyömisen. Itse tekijä sanoo, ettei se mitään lyömistä ollut, potkaisun hän kyllä tunnustaa, vaikka se kuulostaa vielä pahemmalta. Kävin kertomassa poliisille, että varmasti rintapielestä retuuttaminen muotoutui lyömiseksi muistissani. Olen aivan vakuuttunut, että kaikki muutkin muistoni ovat häilyviä, mieli muokkaa niitä mielensä mukaan. Ei puhettakaan, että olisin muistanut, mihin kohtaan "uhria" tekijä sitten potkaisi, vaikka se olisi oleellista, koska vammoja väitetään syntyneen.

Sinänsä koko prosessi on kuumakallelle riittävä rangaistus, joka toivoakseni laittaa miettimään seuraavalla kerralla ennen kiinni tarttumista. Itse olen joutunut lyönnin kohteeksi, enkä ryhtynyt siihen vastaamaan. Siitä on aikaa parisen vuotta. Asia meni sovitteluun, mikä sinänsä tuntui aika turhalta. Tein poliisi-ilmoituksen; sinänsä jo prosessi oli ehkä tekijälle jotain opettava, kuten tässäkin tapauksessa.

Mukana tässä todistamassani tapauksessa oli myös tyypillinen "äidin solvaaminen", mikä etelämaalaiselle on vaikea paikka, vaikka se sanottiinkin muodossa "motherfucker".

Olen ollut vapaaehtoisena auttamassa oppilaitani tietotekniikan kurssilla. Kun on ollut kyse tekstimuotoiluista, huomasin, että olen niissä aika heikoilla, kun en ole sellaisia, monimutkaisempia ainakaan juurikaan tarvinnut.