Hyvästit

Kuvassa on kuusitiainen, Parus Ater, mikä oli Adèle Wemanin pitkäaikainen pseudonyymi.

Niin kävi, että Nils Oskar ei siitä enää noussut. Hänen hyvästijättönsä vuosikymmenien aikaiselle toverille, oli karu, ei suuria tunteita, pientä ärtymystä tosin toisen pinnallisuudesta. Mutta asenne oli rehellinen ja kuitenkin arvostava.

Koko pitäjä seurasi mahtimiestä haudalle ja muutamia puheita pidettiin, kansakoulun oppilaat lauloivat 13 -vuotiaan Edith Lindblomin tekemän laulun, Amos Anderson toi opetusministeriön ja muinaismuistoyhdistyksen kiitokset ja monia muita arvostavia seppeleitä laskettiin haudalle.

Åbo Underrättelser -lehdessä kirjoitettiin, että Nils Oskar oli ollut harvinaisen valmis jo nuorena miehenä, ei hän siitä enää muuttunut, eikä antanut ajan vaikuttaa itseensä.

Kuinka rehellisisiä sanoja. Itse muistelen niitä pinnallisia puheita, joita papit ovat lausuneet omaisteni haudoilla, kovin vähän niissä oli tunnistettavaa, patenttifraaseja yleensä. Olisin itse halunnut jotain sanoa, mutta en voinut, koska sydän oli pakahtua. Tuossa ympäristössä, noiden ihmisten seurassa, ei.

Adèle jatkoi uutta nuoruuttaan. Hän kirjoitti ihan loppuun saakka riimejään. Hän asui merkittävien tuttaviensa luona, esimerkiksi Marmoripalatsissa ja Kämpissä Helsingissä, Amos Anderson kustansi hänelle oleskeluja täysihoitoloissa. Elämänkerturi sanoo, että jokaisessa nuoressa miehessä hän näki sen romanttisen kosijan, jota ei koskaan tullut, jokaisessa nuoressa tytössä romanttisen itsensä: "Du bist wie eine blume." Hän kuolikin tyyliinsä, sanoi kuulevansa surullista musiikkia.

Nykyinen museo on sekoitus Adèlen heleyttä ja Oskarin synkkyyttä. Jansson tuli korostaneeksi liikaa ehkä työtä ja uurastusta keruutyössään, mutta Adélen olemus tuo kuvaan vivahteita. Huomasin tuon eron itsekin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, siellä vastaava museo oli ikään kuin valoisampi, kevyempi, koristeellisempi ja värikkäämpi. Sama varmaan on asia Ahvenanmaallakin. Pohjalaiset talotkin, varsinkin ruotsinkielisellä alueella, ovat aistikkaampia.

Kyllä Kemiön saarellakin on ollut kansainvälisiä vaikutteita. Talonpoikaispurjehdus kukoisti muutaman vuosikymmenen ihan kuin jossain Kustavissakin. Kemiön saarella on ollut merkittävää yritteliäisyyttä ja teollisuutta ja on yhäkin. Täällä on historiansa, kirjailijansa ja taiteilijansa ja on musiikkielämää. Ennen kaikkea kannattaa tulla käymään Sagalundin museossa, jossa Adèlen ja Nils Oskarin perintöä vaalitaan pieteetillä.

Vaikka suomenkielisenä en ehkä ymmärräkään ruotsinkielistä runoutta, mielestäni Adèle Wemanin kirjat, jotka ehkä ovat vapaita copyrightista, voisivat olla yleisön saatavilla sähköisessä muodossa vaikkapa Project Runebergissa. Samoin myös J.J. Huldenin kirja Kring Sagalund, josta olen saanut virikkeen kirjoittaa näitä juttuja.

Lisään vielä muutamia ajatuksia surusta yleensä äskeisen Espanjan bussiturman johdosta. Olen ainakin itsessäni huomannut, että en välttämättä osaa surra toisten puolesta. Syytän itseäni tunnekylmyydestä. Joskus kyllä, kun on oikeat edellytykset jokin surussa puhuttelee ja liikuttaa ihan kyyneliin asti. Joskus pidän itseäni hirviönä, kun tunnen jopa vahingoniloa, kävipäs siinä näin, rikkaudet eivät auttaneet - ja minä tässä porskuttelen yhä.

On hirveän vaikea suhtautua vaikkapa tuttavapiirissä tapahtuneeseen kuolemaan, vaikea mennä lohduttamaan, koska se tuntuu falskilta. Vaikea mennä tungettelemaan. Ja samaa sanovat kaikki omaisensa menettäneet omasta puolestaan. Ihmiset tuntuvat hylkäävän, ympärille muodostuu kuin tyhjä rinki.

On tullut ammattikuntia surun pappeja ja psykologeja, jotka pitävät itseään huippuammattilaisina. Osa lentää paikalle kuin haaskalinnut, sillä toisille kyseessä on myös leipäpuu, kaikille kriisipsykologeille ja vastaaville. Ihminen kyllä tuntuu tarvitsevan puhumista, se on ainoa lääke. Pidetään jopa vaarallisena, jos joku selvittää surunsa yksin tai jää siihen asumaan.

Ehkä tässäkin on tapahtunut sama kuin monelle muulle asialle. Surukin on institutionalisoitu ja ritualisoitu, tehdään surutyötä. Samaa kuin, että lapset ja vanhukset hoidetaan yhteiskunnan toimesta. Julkisuus tekee tätä samaa työtä. Annetaan surulle kasvot jne. Samalla ikään kuin hoidetaan sitä syyllisyyttä, ettei kunnolla osata surra toisten puolesta. Annetaan se ammattilaisten tehtäväksi, kuten niin moni muukin asia. Ostetaan palveluksia siis.

Loppujen lopuksi tässäkin on kyse kuoleman vietistä, sillä perimmäisenä kysymyksenä on miten jokainen suhtautuu omaan, väistämättömään kuolemaansa ja aivan läheistensä vastaavaa. Emme osaa sitä hyväksyä vaan haluaisimme työntää sen syrjään.