Skröna

Lars Sund Siklax-trilogian kolmas osa Eriks bok sekä itkettää että naurattaa, liikuttaa. Siklax on kuvitteellinen ruotsinkielisen Pohjanmaan pienkunta, joka tuntuu olevan olemassa enemmän kuin oikeasti. Koska en hyvin tunne paikkoja siellä, en tarkkaan osaa erottaa, missä kohdin oikeat paikat loppuvat ja astutaan fiktioon. Sama on kielen kanssa. Vaikka suomenkieliseksi osaankin hyvin ruotsia, en osaa oikein erottaa, missä kohdin mennään yleiskielen alueelta murteeseen, mutta nautittavia nämä rajankäynnit ovat.

Ruotsinmaalainen, edesmennyt lankoni oli aikoinaan kovasti tuohduksissaan Tuntemattoman sotilaan, hänen mielestään huonosta käännöksestä, jossa oli nimenomaan käytetty suomenruotsia ja sen murteita. Lanko oli kyllä sivistynyt ja kirjallisuusihmisiä, mutta epäilen tässä hänen arviotaan. Käännöksen oli tehnyt kirjallisuusmies Nils-Börje Storbom, joka oli Linnan hyvä tuttava, joka toimi muistaakseni Ylessä tutkimuspuolella.

Itse nautin kovasti suomenruotsalaisista ilmauksista, murteesta ja vanhoista sanoista, jotka toivat mieleeni 50-luvun, ajan josta minulta ovat ensimmäiset muistot. Miltä ruotsinmaalaisen tuntuisi lukea näitä kirjoja, en tiedä, vaikka olenkin asunut Ruotsissa 20 vuotta.

Siklax on suomalainen Macondo. Itse muistan ajatelleeni viime syksynä ollessamme Sagalundin retkellä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, jossa muuten yksi ja toinen tapaamistamme kertoi olleensa mukana Colorado Avenue- filmissä, että näiden täytyy olla vähän takapajuisia. Enempää en voinut olla väärässä. Ajattelin, että onhan näillä hienosti restauroidut ja maalatut pohjalaistalonsa, varsinkin se keltainen, joka on tyypillistä. Jo matkalla huomasin erehtyneeni, sillä useimmat olivat kaksikielisiä, yritteliäitä aitopohjalaiseen tyyliin, itsevarmoja ja jopa kansainvälisiä. Jo matkalla minusta alkoi tuntua, että kemiönsaarelaiset ne oikeastaan ovat niitä peräkyläläisiä, jos nyt pitää nimitellä. Sagalundin museo alkoi tuntua vähän maalaiselta ja Turunmaan saariston rakennuskulttuuri vähän rähjäiseltä, kun sitä vertasi esimerkiksi Sulvan Stundarsin palkittuun asuinalueeseen.

Lars Sundin trilogia on lopullisesti muuttanut käsitykseni - vaikka tietysti hän pettää. Siklax osoittautuu tarunomaiseksi Pohjanmaan Macondoksi, jossa realismi ja maagisuus sekoittuvat viehättävällä tavalla. En oikeastaan pidä tuosta sanasta maagisuus; minusta on esimerkiksi aivan luonnollista, että Smedsin tilan johtajalehmä alkaa yhtäkkiä neuvoa sodasta kotiutunutta, nuorta Erikiä, kertojahahmo ylittää ajan ja paikan kevyesti. Realismi-sanalla minusta tässä on suurempi paino.

Magian minä liitän new ageen, jolle minä olen vihainen kuin rakkikoira. Vai olisiko minun revisioitava käsityksiäni? Yhteiskuntamoraalihan perustuu maassamme kristinuskolle ja Raamatulle, jossa realistisen kerronnan seassa Mooses yhtäkkiä nostaa kätensä ja osoittaa Punaisen Meren yli, johon muodostuu käveltävä tie, hän koskettaa sauvallansa kallioseinää ja siitä alkaa pursuta vettä. Ja niin edelleen. Jeesuksen ihmeteot esitetään aivan uskottavina realistisen kerronnan seassa.

Samoin esittivät ihan viisaan kirjoissa kulkevat ihmiset maagiseen realismiin vivahtavia käsityksiään todellisuudesta ollessani mukana ns. henkisten ihmisten touhuissa. Professori Lähde kertoi nähneensä aamulla tontun jne.

Siklaxissa on nautittavia sukutarinoita. Yritteliäät Holmin veljekset, joista toinen toi Amerikasta tomaatinviljelyn Suomeen, toinen aloitti sarjan yrityksiä, liikennöintifirman ja elokuvateatterin, ovat näitä arkkityyppejä. He tappelevat joka tilanteessa, mutta jouluna ovat sovussa. Perheet seurustelevat keskenään, mutta veljekset ovat toistensa raiveleissa joka välissä. Dollar Hannan tarina on tietysti yksi keskeisistä, en ole vielä edes lukenut Colorado Avenueta, mutta nähnyt filmin. Filmiä haukuttiin mielestäni asiattomasti siitä, ettei siinä ollut jälkeä kirjan skrönöistä. Mitä muuten on skröna suomeksi? Tarina ei ole minusta kattava käännös. Tarinaniskijä kyllä on se joka kertoo skrönan. Tässä on wikipedian määritelmä skrönalle: liioiteltu tarina, legenda...

Filmillisesti nuo legendat, skrönat olisi ehkä ollut vaikeahkoa toteuttaa. Olin ihan tyytyväinen itse filmin tukevaan realismiin.

Kirjoissa kuolleet tosiaan ovat yhtä tärkeitä tarinan kululle kuin elävätkin, he vievät sitä sujuvasti eteenpäin. Ajassa ja paikassa liikutaan vaivatta. Jossakin paikoin, ymmärrän kyllä, että tyyli käy jo liiallisuuden rajoilla.

Sund on ollut ehdolla Finlandia-pakintoon useaan kertaan ja ennen pitkää se hänelle tuleekin. Hän on saanut Erikin kirjasta valtion kirjallisuuspalkinnon, mikä on tietysti vähintä, mitä voi odottaa. Nyt lopuksi laitan tähän tekstiin joitakin linkkejä.

Jossakin kohdassa itsekin matkustin yli ajan ja paikan: Olin punaisessa hirsirakennuksessa, jossa seisoi neljä lehmää ja muutama vasikka. Tunsin niiden maidonsekaisen hajun, kuulin niiden rauhalliset äänet; joku ryhtyi kesken syömisen kaiken lorottamaan. Rakennus on aikoja sitten purettu ja sitä ennenkin se oli jo tyhjänä vuosikymmeniä. Se oli menneen lapsuuteni pientilan navetta kaukana Lapissa.