Mitkä olisivat rajoitetumman maahanmuuttopolitiikkan rajat? Näin pienen kylän asukkaana en juuri tapaa maahanmuuttajia, toki itse olen ollut siirtolaisena 20 vuotta, ja jo silloin puhuttiin monikulttuurisuudesta. En siis joudu mitenkään kärsimään asiasta. Pesutuvassa tapaamani asukkaat ovat ehtoja suomalaisia, tosin usein kaksikielisiä. Sielläkin tapahtuu pieniä arkipäivän väärinkäsityksiä, joku pitää pyykkiä liian pitkään koneessa tai kuivaushuoneessa, joku tulee sinun ajallasi ja nyysii pois vaatteisi, vaikka olet mielestäsi varannut asianmukaisesti pesutupa-ajan. Jos siellä tapaamme ihmiset olisivat tummaihoisia ummikkoja, heille olisi helppoa olla vihainen. Pesutuvat ovat yksi niistä taistelutantereista, joilla käytännön monikulttuurisuutta testataan varsinaisilla siirtolaisalueilla. Sitten ovat tietysti melu- ja hajuhaitat, puolin ja toisin ja muut vastaavat ärsytystä herättävät seikat.
Onko olemassa vapausasteita rajoitetummalle maahanmuuttopolitiikalle? Ehkä niitä kumminkin on! Ei voi olla niin, että on pakko tehdä samat virheet kuin muut ovat tehneet, vaikka ollaankin vastuullisia kansainvälisen yhteisön jäseniä.
Muissa maissa mellakoidaan kaduilla, poltetaan autoja, heitetään kiviä ja palopommeja. Suunnitellaan ja toteutetaan terroritekoja, tehdään kunniamurhia jne., kaikkea sellaista jota globaali tiedonvälitys tuo online olohuoneisiimme. Ennen pitkää se on meilläkin.
Minulla on ongelma, koska haluaisin olla globaalisuutta kannattava, mutta ainakin äänestää sellaisia puolueita, jotka haluavat olla restriktiivisiä, mutta kuitenkin samalla humaaneja. Se voi olla mahdoton yhtälö. Jonkin verran maahanmuuttokriittinen Perustuslaillinen puolue Soinineen ei oikein ole makuuni, koska se joka tilanteessa puhuu esim. EU:ta vastaan - ja minä olen EU- ja globaalimyönteinen. Se yksinkertaistaa asioita liikaa. Tietysti pärjättäisiin sitä impivaaralaisinakin, ehkä.
Suomalaisessa Blogimaailmassa on jo monia maahanmuutto- tai lähinnä islamakriittisiä blogeja, joita kirjoittavat ihan järkeviltä kuulostavat, koulutetut ihmiset. He tuovat mielellään esille islamin pahimpia puolia ja ikäviä esimerkkejä, jotka varmastikin ovat totta. Samalla ymmärrän, että kun näitä pahimpia esimerkkejä kerätään yhteen, siitä tulee myös harhakuvia. Jos selittää tilanteen parhain päin, nämä kauhuesimerkit ovat ymmärrettäviä, ne johtuvat epätasa-arvosta, kouluttamattomuudesta, integroitumattomuudesta yhteiskuntaan. Ihmiset ovat tietenkin perustaltaan samanlaisia. Ei ole uskontoja, joilla on tahallinen paha tarkoitus. Islamkin varmaan pyrkii hyvään, keinot ovat vain usein kauhistuttavia, alistamista ja pelottelua. Jonkinlainen sivilisaatioiden yhteentörmäys tuntuisi kauhistuttavalta. Mutta rajan vetäminen siihen, missä pitää osata pistää vastaan missä liennyttää, on varmasti vaikeaa.
Vuosia sitten, kun Suomi yhä toteutti restriktiivistä pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa, se herätti närää muissa maissa, jotka suorastaan vaativat politiikan muutosta, varmaankin varsinkin EU:hun liityttyämme enemmänkin. Tuntui välistä häpeältä, etteivät suomalaiset ottaneet enempää vastuuta. Tosin tuossa vaiheessa islam ei esimerkiksi ollut samanlaisessa nousussa kuin nykyään. Ei ollut vielä suurimittaisia terroritekoja, ei Ranskan lähiöiden mellakoita, ei mellakointia suurissa siirtolaismaissa. Siirtolaisten uusi polvi oli vielä vauvaiässä. Nyt se monesti on jäänyt välivaiheeseen, ei ole kunnolla integroitunut isäntämaahan, eikä sillä ole myöskään nöyrien työläisvanhempiensa identiteettiä. Meillä oli legendaarinen Eila Kännö, en oikeastaan muista missä tehtävässä hän oli, mutta hänen nimensä on jäänyt legendaksi.
Nykyhallituksen siirtolaispolitiikka on minulle jäänyt epäselväksi. Ehkä siellä on erilaista linjaa. Paavo Väyrynen kertoi taannoin ajatuksistaan, joka toisaalla herätti ivaa, toisaalla ihastusta. Siirtolaisministeri Astrid Thorsista on toisaalta tullut monikulttuurikriittisten ivan kohde, jonkin tyyppinen myyttinen hahmo hänestäkin.
Jos ihmisiltä kysyisi: Oletko huolestunut islamin aiheuttamasta haasteesta. Luuletko, että siitä selvitään meillä paremmin kuin muualla, vastaukset voisivat olla toisenlaisia kuin jos kysyisi, haluaistko laittaa jarruja maahanmuutolle. Sillä silloin tulevat mukaan myös humaanitaariset kysymykset ja kannatettavat periaatteet auttaa pulassa olevia ihmisiä. Mutta mikä on kantokykymme, miten hoitaa omia syrjäytyneitämme ja auttaa heitä mukaan yhteisiin talkoisiin? Mikä on todellinen työvoiman tarve? Onko tuo työvoiman tarve vain alipalkattujen, paskatöitä tekevien käsien tuottamista? Miten heidän voi odottaa tekevän kunnon työtä, edes vaihtavan meidän suurten ikäluokkien vaippoja sitten aikanaa? Jos kilpailu hyväksytään, mikseivät myös työnantajat voisi kilpailla työntekijöistä hyvillä työehdoillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti