Maaginen realismi Lars Sundin tyyliin on viehättävää. Jos kaikki maailman kirjat olisivat samalla tekniikalla tehtyjä, se olisi väsyttävää. Näissä se sopii, koska kirjat ovat muutenkin niin historialla kyllästettyjä, että ne suorastaan tihkuvat ja jättävät märkiä jälkiä. Kuolleet auttavat kaikkivoipaista kertojahahmoa, joka elää samalla sukulaistensa keskellä, elävien ja kuolleiden ja joita hän samalla kuvaa. Ne kilistelevät kattokruunujen prismoja ja puhuvat sieltä. Aivan valloittavaa. Olen myös ihastunut paikalliseen kieleen, joka tuo suomalaisuuden ja oman lapsuuteni mieleen, vaikka en lapsena olisi siitä ymmärtänyt juuri mitään.
Jospa Claes Ohlsson saisi jostain muutaman miljoonan, jotta hän voisi jatkaa hienoa filmiään, Colorado Avenue, vaikka minä en lukijana sitä tarvitse.
Tässä on paljon samaa kuin lempikirjailijani Sven Delblanckin Hedeby-sarjassa. Jo sekin, että kirjoitetaan samoista hahmoista mutta eri kanteilta.
Huomaan muuten, että olen myös aina tykännyt esimerkiksi juuri sellaisista lastenkirjoista, jotka sekoittavat realismia ja maagisuutta. Lastenkirjoissahan satu on aina mukana, ei siinä sen kummempaa magiikkaa tarvita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti