Miss Lonelyhearts-syndroma

Olin pyöräretkestä niin väsynyt, että laitoin nukkumaan varhain ja heräsin parin tunnin kuluttua. Nyt sitä ollaan tässä puhtaan kaulan kanssa, unesta ei tietoakaan, ja yö edessä. Rupean miettimään tämän päivän postausta. En olekaan kovin menestynyt keskustelijana, harvapa on muutenkaan blogimaailmassa. Vain muutamia tähtiä on. Useat minua paljon fiksummat ja paremmat kirjoittajat eivät saa tätäkään vertaa kommentteja ja lukijoita. Mutta latauksia on vallan paljon, keskiarvo alkaa olla 500 kertaa vuorokaudessa, mikä tietenkin johtuu suuresta postauksien määrästä kohta kuuden vuoden aikana, millä tulee kävijöitä hakukoneista.

Kommentti omasta tyhmyydestä: Kuinka tyhmä sitä pitää olla, kun en ole ottanut Google-readeria aiemmin käyttöön!

Miss Lonelyhearts-syndroma

Olen usein muistellut tätä Nathanael Westin pienoisromaania, joka taitaa yhä kellarissa ollakin. Siinä eräs nuorehko mies vastaa Miss Lonelyheartsina lehden lukijoiden kysymyksiin. Aika on 20-luvun talouslama USA:ssa. Teoksessa on useitakin aiheita, mutta miehen elämä menee sekaisin, kun hän eläytyy myötätunnolla ihmisten suuriin ongelmiin, hänelle tulee jonkinlainen Jeesus-kompleksi. "Asiakkaat" käyvät lopulta aggressiivisiksi, miehen pienet resurssit eivät riitä mitenkään kohtaamaan hasteita, ja hänelle käy huonosti.

Tässä on mielestäni vertauskuva tähän nyt yhä enemmän esille tulevaan monikulttuurisuus- teemaan. Blogimaailmassakin on oikein monia hyvin kirjoittavia, selvästi valistuneita ja järkeviä ihmisiä, jotka protestoivat mm. maamme monikulttuurisuuteen ajamista vastaan. Sympatisoin aihetta jollakin tavalla. Olen todella huolissani teoreettisella tasolla siitä, jos radikaali islamilaisuus pääsee esittämään vaatimuksiaan. Siinä leikissä nuoret islamilaiset radikalisoituvat helposti, he jäävät marginaaliin, tekevät myös rikoksia kantaväestöä enemmän. Kulttuurierot ovat todella suuria, onko meillä resursseja niitä todella madaltaa? Radikaalisoitumisessa voi olla jopa terrorin mahdollisuus. Periaatteessa en ole edes arabeja vastaan. Ymmärrän, että islamilaisessa maailmassa jopa enemmistö kaipaa rauhaa ja viisveisaa uskonnollisuudesta, mutta historian oikusta ovat fundamentalistisen islamin ikeen alla. Kuinka paljon pystymme auttamaan tuhoutumatta itse Miss Loneluheartsin tavoin?

Minusta Suomi ja Länsimaat yleensäkin joutuvat helposti Miss Lonelyheartsin asemaan. On halu auttaa, mutta kyky on rajallinen ja tehtävä voi osoittautua ylivoimaiseksi. Autettavia on liikaa ja heidän tarpeensa ovat ylivoimaisia. He käyvätkin aggressiivisiksi ja hävyttömiksi eivätkä osoita ollenkaan kiitollisuutta.

Onhan Länsimailla paljon taakkoja, on muisto kolonialismista ja jopa kapitalistisesta riistosta. Muistamme kollektiivisesti, kuinka pahalta tuntui, kun esim. natsien vainoamille juutalaisille ei riittänyt turvapaikkoja vaan he jäivät miljoonittain tuhottaviksi. Tuntuu pahalta kieltää maailman vainotuilta ja köyhiltä turvapaikka, kun meillä periaatteessa on mahdollisuuksia auttaa. Mutta johonkin raja pitää vetää. Vaikka en niin kauheasti pidä Suomen kansankokonaisuutta jotenkin erityisen hienona ja varjeltavana asiana, niin kyllä siihen tunnesiteitä on. Historiassa, maassa, kielessä ja jopa ihmisissäkin on paljon tuttua ja rakasta ja jopa säilyttämisen arvoista - vaikka periaatteessa pidänkin ihmistä yleensä ja suomalaista erityisesti toivottomana tapauksena. Silti kansainvälisyys on ihan OK, jopa monikulttuurisuus.

Silti tuntuu, että pitäisi olla oikeus esittää kritiikkiä monikulttuuristamis-politiikkaa vastaan. Mutta kun ihminen on sitä mitä on, kun vastustus menisi esimerkiksi käsirysyksi ja väkivallan teoiksi maahanmuuttajien ja kansallismielisten välillä, mihin se helposti menee, en ainakaan haluaisi olla mukana. Suomalaisissa kuten ruotsalaisissakin on äärioikeistolaisia höyrypäitä ihan riittävästi. Muistan ne ajat, kun Bert ja Ian kiihottivat kansaa Ruotsissa ja pakolaiskeskuksiin käytiin heittämässä polttopulloja ja ne olivat kammottavia aikoja.