Mielisairaita

Olen ryhtynyt katselemaan Ylen Areenan tarjontaa. Eilen mm. pari dokumenttia. Toinen oli Kvinnorna på Själö, eli Seilin naiset. Seilin saari on Turun edustalla ja listallani tutustuttaviin paikkoihin. Koska olen itse ollut töissä kahdessakin mielisairaalassa aihe tuli lähelle.

Toinen oli ranskalaisesta autistisesta naisesta, jonka sisar teki hänestä dokumenttia. Naisesta oli tullut ihmisraunio, joka eli mukavassa hoitokodissa parin yhtä muun vaikeavammaisen kanssa. Nainen oli agressiivinen, saattoi lyödä toisia, pistää haarukalla ja puhua rivouksia. Kuola valui ja muistin toisia, tapaamiani mielisairaalan asukkeja. Lääkkeet sen tekevät. Laahustava käynti ja sammaltava puhe johtuvat kourallisista lääkkeitä, joita heidän piti käyttää useita kertoja päivässä.

Naisen ulkomuotokin oli julman ja uhkaavan tuntuinen. Hän jankutti. Kovin vähän rakastettavaa hänestä löytyi. Kuitenkin hän oli ollut mitä viehättävin nuori tyttö ja nuori nainen, selvästi autistinen tosin. Sisar oli kuvannut häntä nuorena ja kontrasti nykyiseen oli suuri. Hän oli huonontunut viiden vuoden mielisairaalassa olon aikana. Sitä ennen hän oli ryhtynyt lyömään vanhaa äitiään ja oli oireillut, kun sisarukset asuivat kaukana ja hänet oli sijoitettu mielisairaalaan, jossa häntä oli pidetty siteissä ja eristyksissä ja syötetty paljon lääkkeitä. Hän oli lihonnut ja ryhti oli mennyt. Muistikin oli melkein kadonnut. Nyt tuossa hoitokodissa hän oli hieman petraantunut, mutta tuskin on odotettavissa paluuta entiseen. En jaksaisi alkuunkaan tuollaisen olennon kanssam, ja jos itse olisin päättämässä, en tietäisi mitä tehdä. Sisaren kärsivällisyys tuntui suurelta, ehkä hänellä oli hieman huono omatunto, kun oli omaa elämäänsä eläessään joutunut jättämään sisarensa.

Tuntui kovin säälittävältä, kun katsoi sitä eroa, mitä kahdessa Sabinessa oli, ennen ja nyt.