Leppeää sunnuntaita

Eilisessä leppeässä ilmassa ajelin vähän mopolla ympäristössä. Kävin taas katsomassa metsässä olevaa erikoista saunalaitosta. Siellä olivat ovet lukitsematta, oli autiota, mutta en viitsinyt paljoa kurkistella. Olisi ollut noloa joutua paljastetuksi peeping Tomiksi. Oli neljä korkealla, puiden latvojen tasalla sijaitsevaa majaa, yöpymistiloja, iso oleskelutila ja savusauna. Kaikki oli suhteellisen uutta, siistiä ja huolella rakennettua. Keskellä kulki jonkinlainen oja, saattoi olla lähdekin. Matkailutoimintaa voi harjoittaa näköjään ihan missä vain.

Ajelin vähän muuallakin, mutta en uusia teitä. Uusien reittien löytäminen olisi aina sävähdyttävää. Saaren tämä pää alkaa olla jo koluttu, tietysti vain päällisin puolin. Pohjoisosa on oudompaa. Sinne on matkaa kymmeniä kilometrejä, onhan Kemiön saari "Suomen suurin rannikkosaari". Ehkä lähden tänään käymään uudelleen Taalintehtaan ylälammella. Se on ehkä se syy, joka on saanut aikaan ruukkiyhteiskunnan perustamisen näin kauas. Vesivoima. Nyt sillä ei ole merkitystä. Sama on täällä Björkbodassakin. Istuskelin parvekkeellakin lueskelemassa ja grillasin kananpoikaa. Alakerrassa on asunut jo puolisen vuotta mies, jolla on sievä, valkoinen hoitokoira. Mies tupakoi ulkona ja savu nousee suoraan huoneeseeni. Koira makuilee ulkona. Se on enimmäkseen hiljaa, mutta äityi eilen valittamaan aivan ihmisen äänellä, kun se kuuli Kotijäätelön melodian. Se oikeastaan lauloi surumielistä melodiaa. Ei se koira haittaa, mutta tupakointi hieman, ei sekään liikaa, niin että viitsisi valittaa. Tupakoijat, kuten kaikki, ärtyvät valituksista. Live and let live.

Huominen hieman askarruttaa. Työkkärin ihminen sanoi laittavansa asiakkaan työnhaun poikki, jos luvaton poissaolo jatkuu koko viikon. Se jatkui. Poissaolo oli varmaan kaljanhajuista. Olisin voinut, mutta en aikaisemmin kehdannnut, ottaa puheeksi alkoholiongelman ja yrittää ohjata hoitoon. Mutta kun se ei niin näkynyt. Saarellahan käy päihdeterapeutti Ellilä, häiriökliinikon mies. Nyt kun karenssi tulee, se on ehkä vähän äkkinäistä ja kovaa. Ihminen ongelman takana on ihan ok, fiksu kuin mikä. Minä olen tosin ehkä nähnyt vain paremmat puolet. Karenssilla ei tosin ole pelotusvoimaa. "Nehän menevät sitten muualle ja saavat sieltä saman rahan", sanoi vaksi. Sosiaalihuolto kattaa perustoimeentulon, vaikkakin vähän nuristen.

Odotan taas jo pääsemistä Lilla Sagalundin katon kimppuun. Sain sen harjattua ja vaihdoin ainakin kymmenen tiiltä, mikä on hankalaa, kun alapuolella olevat täytyy ensin latoa syrjään. Toisessa päässä tiilet ovat ihan sälöinä. Osa on kokonaan rikki, osasta on pinta irtaantunut. Johtuneekohan siitä, että katto on ollut putsaamatta talvien yli ja lämpötilan vaihtelut kosteana pysyneessä pinnassa ovat olleet kohtalokkaita. Tuo pieni viihtyisä mökki näyttää olevan aika oleellinen museorakennus. Siellä on ollut paljon näytöksiä pienten vierailijaryhmien kanssa. En ole ollut tosin katsomassa. Siellä on toimiva liesi ja puuroa siellä on ainakin keitetty. Museolla on käsittääkseni aika mukavasti lasten kokeilevaa museotoimintaa. Syksyn aikana koululaisryhmiä on käynyt vaikka kuinka paljon. Aika toimiva konsepti. Vanhoihin vaatteisiin pukeutuneet oppaat ja vapaaehtoiset ovat demonstroineet sinänsä varsin yksinkertaisia töitä. Ympäristöhän on myös vallan viehättävä, vaikka oikeasti se on vain kulissi.

Museonjohtaja on viehättynyt romanttiseen puuhasteluun. Museolla on hieno puoti, jossa on tyylikkäitä vanhanaikaisia leikkikaluja ja muuta laatutavaraa. Ihmiset sanovat, että kukoistava (kukoistanut?) vapaaehtoistoiminta on hänen aikaansaannostaan. Nyt nuo vapaaehtoiset ovat jo aika vanhoja, mutta jaksavat ihmeesti. Johtaja on valitellut, että aina pitää keksiä kaikenlaista jippoa, jotta saa rahoituksen varmistettua seuraavaksi vuodeksi. Koska jäisi mahdollisuus pelkkään museotoimintaan, oli hänen huokauksensa.

Ihmettelen joskus ja haluaisin päästä kirkistamaan salaa, kuinka muuan virkailijoista, koulumestari/kanttorin pukuun pukeutunut, ankaran näköinen heppu vetää osuutensa vanhanajan koulunkäynnistä. Tjudan pedagogio on ainutlaatuinen miljöö. Se on aikoinaan Axel Oxenstjärnan, jonka läänityksiin koko Kemiönsaari kuului, perustama. Tämä rakennus ei ole ensimmäinen, mutta ikivanha sekin aitoine sisustuksineen. Se on Tjudasta, Turun tien varrelta tänne siirretty. Muistan, että siellä taidettiin kertoa ns. Lancaster-metodista, jossa vanhemmat oppilaat auttoivat opettajaa. Kuri oli sotilaallista. Meidän koulumestarimme komentaa aina lapset parijonoon ankaruudella, joka sopii hyvin hänen synkeään ulkomuotoonsa. Kuinka synkeä ko henkilö sitten on, on eri asia. En juuri tunne häntä, kuten en tunne muitakaan museolaisia. He ovat varsin pidättyväisiä. Heillä on varmaan aika pienet palkatkin.

Veljentytär on lukenut museologiaa ja kansatiedettä Jyväskylässä ja toimii Itä-Suomen jossakin museossa. Meillä ei ole ollut juuri kosketusta suvun piirissä. Nyt vaatimaton maalainen johtaa edelleen ahkeruudellaan googlen Melaranta-tilastoja. Uhkaavan lähellä on onnettomuudentutkija, veljenpoika Hannu. Hänellä on tosin median kiinnostus puolellaan aiheensa uutisarvon takia.

Perjantaina, kun kaikki muut häipyivät, väsyin yksin pakertamaan ja lähdin minäkin aika alakuloisin mielin aikaisin kotiin. Nyt on edessä taas monen tiilen uusiminen. Toisessa, isommassa talossa, jonka katon lakaisin, oli myös paljon rikkinäisiä ja valahtaneita tiiliä. Jätän sen mielellään vaksin hoitoon. Hyvä jos saan pikkutalon katon tehtyä. Samanlaisia kattoja on varmaankin monia muitakin, jos niitä alkaa tarkemmin tutkia. Puut kasvavat niin liki taloja, että katot ovat mettäroskan peitossa. Sieviähän sellaiset puut ovat, mutta talot ovat myös vaarassa vaurioitua kaatuvien puiden painosta. Isäni puhui aina siitä kuinka metsä on pidettävä kaikana talosta metsäpalovaaran takia. Varmaan hän ajatteli myös talojen ja kattojen terveyttä.

Norjan ikivanhoilla suomalaisalueilla muistan kuinka paikallinen Länsarkivarie sanoi, että ulkonäöstä viis, mutta katon pitää olla kunnossa. Metsäsuomalaisten savupirtteihin oli joskus lyöty armotta peltikatot. Sillä lailla ne saatiin ainakin säilymään muutama sata vuotta lisää. Kävimme Norjan puolellakin, kun olin aikoinani kurssilla Värmlannin suomalaismetsissä, mikä oli hyvin mieleenjäävä kokemus. Muistan aina kourapuuron, mutin, jota tarjottiin sulatetun läskin kanssa. Yritin aikoinani opettajana opettaa myös hieman metsäsuomalaisista. Näytin usein Tukholman Suomi-talolta tilaamani filmin. Käänsin suomeksi Helmer Linderholmin Sveriges Finnmarker-kirjan. Sille ei löytynyt kustantajaa. Myöhemmin löytyi asiantuntijoita, jotka asettivat kyseenalaiseksi Linderholmin asiantuntemuksen. Hän kuolikin jo 1982. Hän oli tutkinut myös Ruotsin intiaaniseikkailua, Delawaren siirtomaata ja kirjoitti kaikesta vallan viehättävästi ja mielestäni myös asiantuntevasti. Samaa ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa Hilkka Alm -nimisestä ruotsinsuomalaisesta kirjailijasta, joka oli mukana tuolla metsäsuomalaiskurssilla, hänkin kuollut jo v. 1995. Hän kävi kirjailijavieraana koulullamme, mutta ei saanut kunnon kontaktia oppilaisiin. Tuolla kurssilla oli myös luennoijana ja osallistujana legendaarinen Pertti Virtaranta Helmi-vaimoineen, suuren kaliberin tiedemies ja kirjoittaja, kuollut v. 1999. Aina kun bussi vähänkin pysähtyi, hän oli heti kuvaamassa ja jututtamassa jostakin puskasta ilmestyvää mummoa, oikea tiedemiehen ote.