Husligt

Keitin hilloksi viime viikolla isännättömästä puusta poimimani omenat. Siitä tuli hyvää. En koskaan mittaa määriä vaan sävellän. Pääasia on, että ei polta pohjaan. Lähdin heti hakemaan uutta lastia. Olimme samalla puulla kahden saman rapun lapsen kanssa. He ovat söpöjä ja kilttejä. Olen kirjoittanut heistä ennenkin. Minua miellyttää, että poika pitää huolta pikkusiskostaan, että poikakin voi olla luotettava. Ehkä ei ole aivan korrektia vanhemmilta jättää lapsi toisen vastuulle. Pikku tyttö muistaa aina kysyä: Minne sinä olet menossa. Sen sijaan, että sanoisin: tuonne vaan, kerron aina tarkkaan. Sitten hän kysyy: minne sinä sitten menet.

Poistin kyllä siemenkodat ja katsoin, ettei toukkaisia omenoita mennyt mukaan. Ajattelin kuinka ruoanlaitossa perheillä on omia traditioitaan, jotka saattavat jatkua sukupolvesta toiseen. Esimerkiksi kuoriminen. Eivät omenat tarvitse kuorimista, ehkä siemenkotiakaan ei tarvitsisi poistaa. Niistähän tulee mukavasti aromia, vaikka siemenet saattavatkin sisältää jotakin myrkkyä. Se, että mikä on myrkyllistä liittyy myös perhetraditioihin. Sienet ovat joissakin perheissä myrkyllisiä tai sitten niitä perataan omalaatuisilla tavoilla, poistetaan pillit tai heltat. Ruokaan ja ruoanlaittoon liittyy jänniä epärationaalisia perinteitä. Liika vihannesten kypsytys on yksi. Miten kalaa laitetaan ja syödään. Kun olin lapsi, jopa puuron keitto oli voimia ja aikaa vievää. Tosin suurimoita ei ollut esikypsytetty. Se, että ruoanlaitto tehdään vaikeaksi, on tärkeilyä, johon entisajan perheenemännät syyllistyivät. Tuloksena oli sitten tompeloita aikamiespoikia, jotka eivät koskaan saaneet tehdä kotona mitään.

Kohta voi ryhtyä poimimaan puolukoitakin, jotka ovat oikeastaan paremman makuisia kuin karpalot, joihin olen ollut aina erikoistunut. Nyt karpalomaani Keski-Ruotsissa saavat olla rauhassa. Kukaan muukaan ei niitä käytä.

Muistelin köyhän lapsuuteni iloja, kun hillosin omenoita. Lapissa ei omenoita kasvanut, mutta jos niitä jotenkin saatiin, ne saattoivat olla happamia. Sokeroitu omenanviipale on erinomaista makeanhimoon. Kurkuille ja tomaateillekin niin tehtiin. Tomaatteihin ei tosin ollut varaa, mutta tomaattikin muuttuu makeammaksi, jos sen kastaa sokeriin. Olen selvästi Ruotsin kasvatti, sillä siellä opin että sokeria lisäämällä, monet ruoat saavat lisämakua. Tina -kokki siitä myös taisi joskus kertoa.

Makeanhimoa oli lapsilla ennenkin, vaikka ei ollutkaan aina karkkeihin varaa. Minulle sattui kaveriksi kampaajan poika, joka varasti äitinsä lippaasta. Me menimme sitten ostoksille Lapinmaan liikkeeseen ja elimme herroiksi. Poika joutui varastelemisesta kiinni, mutta minua ei kukaan moittinut, koska en ollut tiennyt rahojen alkuperää.

Amerikan paketeista tuli myös makeaa, hedelmäkarkkeja, suklaalevyjä, sokeria ja kaakaojauhetta. Kaakaosta ja sokerista sekä voista, isoveljeni valmisti omatekoisia suklaaseoksia. Hän kutsui sitä rättäämiseksi. Hän taisi olla erikoisen perso makealle. Hänen lempinimensä oli Pulla-Pekka, sillä hän kävi pihistämässä vastaleivottuja pullia leetan kerrallaan. Hänellä mätänivät hampaat jo nuorella iällä eikä proteeseihin ollut varaa. Ennen ei muuten ollut ollenkaan tavatonta, että rippikouluikäisillä oli tekohampaat. Veljelläni oli kauheita hammassärkyjä ja hän söi senaikaisia särkylääkkeitä. Muistan kuinka hän tuli niistä eräänlaiseen patologiseen pöhköys- tilaan. Ehkä entisajan Hota-pulveri sisälsi vahvoja aineita. Muistan, että hotapulveripussin kyljessä oli intiaanin kuva.