Pyöräilen päivittäin ainakin 25 km. Maalla ei ole näkynyt vielä leskenlehtiä, muutama päivä sitten maan peitti parikymmensenttinen lumi, mutta tähän aikaan sellainen sulaa äkkiä pois. Luonnon saippuaoppera, kuten Olga K. sitä kutsuu, on silti meneillään. Tietyssä kohdassa jossakin kuivuneen järven muodostamalla peltoaukeamalla on aina lintuja ja lintujen tarkkailijoita, pysähtyneitä autoja, pitkiä putkia. En ole koskaan oikein ymmärtänyt lintujen tarkkailua, vaikka se on ehkä vain siihen muotoon puettua sosiaalista elämää. Muistan kyllä Keuruulta sympaattisen luonto- ja lintumiehen, mutta sellaisia tuskin tien reunalle pysähtyneet ovat. Tai mistä sen tiedän, ehkä heidän putkiensa eteen avautuu Luonnon Suuri Näytelmä, jota en itse havaitse.
Leskenlehtiä oli sen sijaan teollisuusalueella kaiken saastan ja mustan lumen seassa. Siellä on lämmintä ja suojaista. Kävin katastamassa uuden Halpahallin ja ostinkin jonkun euron edestä. Siistiähän siellä on ja paljon tavaroita. Huomiotani kiinnitti, että on pistosuojattuja pyöränrenkaita jotakin 13 €/kpl tarjouksessa. Ehkä pitäisi kokeilla. Aika harvoin tosin jokin pistää kumit rikki. Siitä hallista: Vieressä on parin kilometrin säteellä kymmeniä, voi sanoa, vastaavia halleja. On se erinomasta.
Pyöräretkellä on aikaa ajatella, enimmäkseen päässäni ei tunnu liikkuvan paljoakaan, maisemakin on liian tuttu, ulkokohtaisesti. Mitä se sisällään pitää, on eri juttu. Eilen laskin kremppojani, niitä oli ainakin 15, kuolemaan ei ehkä välittömästi johda yksikään, mutta kaikki ne haittaavat. Joskus mietin, mitä voisin kirjoittaa Oppitorille, mutta kun näppäimistö ei ole mukana, ajatuskaan ei juokse. Joskus tulee kyllä ideoita. Onhan niitä tullut.
Eilen oli myös kulttuuria, olin kahdessa tilaisuudessa. Edellisen loppumisesta oli vain tunti kun toinen alkoi 30 km:n päässä. Hyvin ehdin. Edellisessä kerrotiin mystisestä Kulttuurin- ja matkailun instituutista, jota rakennetaan jonkinlaiseksi katto-organisaatioksi. Tilaisuus oli Aineen kahviossa. Aluksi oli museon johtajan puhe, jossa hän mm. kertoi, että museossa käy vuosittain n. 20000 vierasta. Se on aika vähän loppujen lopuksi. Minun blogissani pistäytyy kahdessa viikossa ainakin sen verran, riippuu miten sen laskee. Ne eivät kylläkään ole maksaneita katselijoita. Lapin kirjallisuusseuran sivuilla käy kuukaudessa 200 kävijää, en tiedä ovatko ne latauksia vai aitoja kävijöitä. Joten saa sitä olla kiitollinen, vaikka nuo omat kävijät tuntuvat niin vähäisiltä ja vaatimattomilta, koska ne eivät jätä jälkiä.
Olihan se johdatusta tuohon Kulttuuri-instituutin maailmaan. Paikkakuntalaiset tuntuivat olevan tyytymättömiä siihen, että Länsirajalle ei tule hankerahoja. Tilaisuudessa puhui ilmeisesti uusi matkailuprofessori, joka puhui hieman hapuilevaa suomea. Hän oli ns. pukumies, joka oli lähtenyt aluksi opiskelemaan kokiksi ja edennyt vaihe vaiheelta matkailualan tohtoriksi ja ollut viimeksi töissä Australiassa. Muistinkin lukeneeni hänestä. Hän olikin loppujen lopuksi oikein viisas ja sympaattinen kaveri. Titteleitä kaverilla oli kasapäin, hän oli dekaani ja Matkailuinstituutin rehtori ja varmaan puolitusinaa muuta.
Silti minä epäilen matkailua. Se on täysin turhaa. Kuten myös taide, ainakin organisoidussa muodossa. Menee vain veronmaksajien rahoja. Taiteestakin oli oma pukumiehensä puhumassa. Titteleitä hänelläkin runsaasti. Näin voi vain eläkkeellä oleva sanoa, kun ei tarvitse pelätä työpaikkansa puolesta.
Seuraavaksi siirryin Arpelaan, jossa piti oleman mm. uuden esitteen julkistamistilaisuus: Tornion rakennettu maaseutu. Olin edellisenä vuonna kuulemassa vastaavaa, jossa kerrotiin Suensaaren kaupungista. Molemmat oikein hyviä esitteitä. Ne ja aikaisemmat löytynevät kaupungin sivuilta pdf:nä.
Tilaisuudessa oli lasten lauluesitys. Entinen kaupunginjohataja Aarno Strömmer, joka kantaa professorin titteliä, oli kertomassa 40 vuotta sitten tapahtuneesta Karungin, Alatornion ja Tornion yhdistymisestä. Muistin nähneeni tuon kunnianarvoisan vanhuksen veteraanien kirkkopyhän yhtenä puhujana, missä olin avustamassa erästä veteraania. Arpelan pankin kokoushuone oli täynnä, siellä istui myös entinen kaupunginjohtaja ja valtakunnanpoliitikko Hannes Manninen, joka on jättänyt varmaan suuren osan toimistaan ja asuu Torniossa. Hän ei ollut äänessä, näin hänet ensi kertaa elävänä.
Eräs vanha vaimo esitti riemastuttavia jorinoitaan, muistin nähneeni ja kuulleeni häntäkin, taisi olla tarinaniskentäkilpailuissa, jotka hän taisi voittaakin, eikä suotta. Jutuissa ei sinänsä ollut päätä eikä häntää, mutta silti ne olivat hyviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti