Jukan elämänkerta

Minähän en ole maalainen, enkä kutsu itseäni siksi. Alias tuli siitä, kun asuin Keuruun Ekokylässä ja aloin kirjoittaa tätä blogia. En halunnut olla kuitenkaan anonyymi, koska en tehnyt fiktiota vaan kirjoitin nettipäiväkirjaa. Takana oli ajatus, että koetan herättää kiinnostusta ekoasumista kohtaan kirjoittamalla siitä. Olen kirjoittanut sitä ennen todella pitkän tekstin, joka on jäljellä, ehkä julkaisen sen sitten kun olen tullut kuuluisaksi. Dropboxiin mahtuu eikä itsekritiikkiä tarvitse olla.


Olen jättänyt ne ajat taakseni ja seikkaillut edelleen. Asun Torniossa ja käyn mm. sanataideryhmässä, jossa opettaja antoi tehtäväksi kirjoittaa elämänkerta. Tämä teksti on sitä perua. En muista onko sitä käsitelty; opettaja on taitava, mutta paperit pyrkivät katoamaan. Laitan tekstini sellaisenaan:


Jukan elämänkerta

Jukka syntyi vastavalmistuneen, jälleenrakennuskautena pystytetyn, puolitoistakerroksisen omakotitalon peräkamarissa, avustajana oli hänen äitinsä Lyyli-sisko. Talossa ei ollut vesijohtoa eikä keskuslämmitystä, tietenkään. Siihen asti perhe oli asunut pari talvea navettarakennuksen tallissa, mikä myöhemmin suututti päähenkilöä koska hän ei voinut kokea noita pioneeriaikoja. Häntä suututti myös, ettei ollut nähnyt Evakkoa, ei talojen raunioita eikä saanut olla löytämässä mahdollisia konepistooleita läheisiltä kankailta.

Mukana hän kyllä oli, mutta ei suinkaan eturivissä katsomassa poikasena, kun Poikelan pojat ampuvat itse putkista tekemiään raketteja, joissa oli polttoaineena joen pohjasta sukellettu tykinruuti, musta, mutta muuten spagetin näköinen pötkö. Spagetista ja pitsasta hän ei kylläkään tuolloin tiennyt vielä mitään. Joskus tapahtui niin, että pari toveria jäi tulematta koulun päättäjäisiin. He olivat räjäyttäneet itsensä kuoliaiksi alkamalla sahata löytämäänsä kranaattia.

Tuttavuus äitiinkin jäi lyhyeksi, sillä äiti kuoli leukemiaan ennen kuin poika aloitti koulunkäynnin. Muistoja silti jäi. Hän muisti isän ja äidin kiivasta sananvaihtoa, kun kummallisen imelälle haiseva kohmeloaan valittava isä ja suurella ”lankarullalla” hellan edessä, lieteen tulta sytyttävä äiti riitelivät. Poikanen oli äitinsä helmoissa. Äiti oli iso ja lihava; joskus he juoksivat äidin kanssa kilpaa. Äiti oli paljon poissa, puhumassa, sillä hän oli mukana Kunnassa.

Joskus poika pääsi äidin mukana sivukyliin. Joskus ajettiin taksilla, joka oli Popeda ja tultiin takaisin linja-autolla tai päinvastoin. Myöhemmin hän ymmärsi, että äiti oli sosiaalilautakunnan piirimies ja myös puheenjohtaja ja kävi kotikäynneillä.

Kotona oli lehmiä ja muita kotieläimiä. Ihan pienenä Jukka odotti motti eli muki kädessä ja sokeripala valmiina jo suussa lypsyltä tulijaa odottaen saavansa kuppinsa täyteen lypsylämmintä maitoa. Joskus muurin päällä oli kaksi pientä karitsaa, joita hän ihmetteli ja kävi silittelemässä. Minne ne sieltä hävisivät, hän ei silloin vielä tiennyt. Hän piti teurastuksesta tai oikeastaan enemmän siitä, kun sai syödä mahansa täyteen hyviä liharuokia. Äiti ja isä osasivat kaikki maalaistaidot. Isäkin oli taitava ja teki puusta, mitä tahtoi. Hän oli joutunut tekemään kaikki kahteen kertaan, sillä välissä oli sota ja saksalaiset, jotka polttivat kaiken.

Sisarukset kertoivat, että kuopus Jukka oli kaikkien lemmikki ja aurinkoinen lapsi. Isä piti pienistä lapsista, mutta hänellä oli vanhanaikaiset käsitykset siitä, että lapsi menee kehumalla pilalle. Heitä tuli karkaista pahaa maailmaa vastaan. Myöhemmin päähenkilö sai selville nimenkin tällaiselle kasvatukselle: Musta Kasvatus, jonka nimen keksi äskettäin kuollut sveitsiläinen kasvatustieteilijä Alice Miller. Samaa kasvatusta sai nauttia myös aikonaan Adold Hitlerkin, mutta myös monet miljoonat muutkin.

Ruotsalaiset keksivät myös nimityksen tästä kasvatustavasta selvinneille: Voikukkalapset, jotka rehottavat vaikka niitä kuinka yritettäisiin kitkeä.

Joka tapauksessa oli hyvä elää maalaislapsuus, vaikka Jukka ei aikuisena haluaisikaan aloittaa uudelleen samaa rataa. Paljon hyviä muistoja: katkeransuloisia kuten sanotaan. Koulun terveyskortissa, mitkä oppilaat löysivät luki Jukan kohdalla. Siinä luki: ”Riisitaudin jälkiä rinnassa”. Parempi se kuitenkin oli kuin joillakin, joilla luki: ”Kastelee vuoteensa” tai ”pelkää pimeässä”…Kyllä hän tietenkin kastelikin aika kauan, mutta neljä vuotta vanhempi isoveli vielä pidempään. Onneksi sitä ei lukenut terveyskortissa.

Kansakouluajasta hän ei paljoa muista. Kolmannella hän oli sairaalassa ja häneltä leikattiin umpisuoli. Sen hän muistaa hyvin. Pitkät tunnit koulunpenkissä ensimmäisellä menivät jälkiä jättämättä. Hän muistaa, kuinka mukavaa oli, jos opettaja luki. Kerran tehtiin paperimassaa ja siitä muovaltiinkin. Jukan käsityöt olivat klassisia. Pyöreän pölyrätin reuna lasvoi ja kasvoi. Vinoja patalappuja syntyi. Kolmannella ja neljännellä hänestä kehittyi melkoinen laskija, ”pistelaskuissa” (eräänlainen laskukilpailu) kolmanneksi paras, joka hätyytteli johtoasemia pitäviä Pekkaa ja Sakaria. Joskus hän kopioi idean jostakin lukemastaan ja siirsi juonen aineeseen ja oli saanut kehuja.

Hän pääsi oppikouluun helpolla. Koulu oli isossa kivisessä Kitisen rannalla sijaitsevassa koulussa, jonka seinät olisivat pullistelleet lapsien paljoutta, jos eivät olisi olleet niin tukevat. Läksyjen lukutaitoa hän ei oikein oppinut ja pärjäsi kaikessa keskinkertaisesti. Jouluna oli ruotsissa usein nelonen, mutta nousi vitoseen kesäksi. Hänen ei koskaan tarvinnut suorittaa ehtoja. Yhtenä kesänä hän keräsi itse kaikki kasvit, mutta opettaja epäili hänen ottaneen ne vanhempien sisarusten herbaariosta. Seuraana kesänä hän ottikin eikä opettaja epäillyt yhtään.

Jukan onneksi hän sai aloittaa englannin opiskelun. Hänet siirrettiin jostakin syystä rinnakkaisluokalle, jossa oli enemmistö syrjäkyläläisiä. He saivat aloittaa englannilla ja kirkonkyläläiset vanhanaikaisella saksalla. Jotenkin kuvaavaa oli, että siltä luokalta tuli vain kaksi ylioppilaaksi normaalina aikana, tosin joku jäi luokalle. Kirkonkyläläisillä oli paremmat mahdollisuudet.

Jukan luokanvalvojana oli matematiikan, fysiikan ja kemian opettaja Elli Maunu, rehtori Eero Maunun vaimo. Molemmat olivat kovia kurinpitäjiä ja molemmat antoivat hyviä eväitä elämää varten. Eero oli huononäköinen. Hänellä saattoi olla jalassa eri paria olevat kengät. Poikaset tietysti tekivät pilaa opettajista, mutta kaukana heidän näköpiiristään.

Äidinkielen opettaja oli myös kannustava ja kehui muutamaa sankarimme ainetta. Hän väitti, että Jukolan Timossa ja Jukassa oli paljon yhteistä, mikä ei sinänsä ollut mairittelevaa, koska Timon sanottiin olevan tyhmä. Yläluokkien pojat Jukka Timona esittivät Seitsemän Veljeksen joulua ja saivat ylistystä, mikä jäi mukavana muistona mieleen.

Käsityöt eivät olleet edelleenkään päähenkilön vahvinta puolta, mutta kuitenkin käden taidot jäivät myös mieleen ja Jukka huomasi myöhemmin, että niistäkin oli suurta hyötyä. Kotitaloudesta puhumattakaan.

Kuin kohtalon ivaa oli, että kielistä ruotsi oli heikkotasoista ja englanti lähes erinomainen. Elämä vei sitten sankarimme töihin ja asumaan Ruotsiin ja sinne muodostui ruotsia puhuva perhe. Olisi kannattanut tsempata jo alusta pitäen. Englannista muodostui myös elämänmittainen harrastus. Siihen saattoi olla syynä kontakti Amerikkaan.

Hänellä oli Amerikan täti. Ei oikea vaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton kautta hankittu. Amerikasta tuli paketteja ja rahaa. Paketit olivat peräisin Save the Children Federationista ja ne olivat vuoroin ruokatavaraa, vuoroin vaatetavaraa. Ruokatavarat olivat hieman ongelmallisia, sillä paketissa oli mm. maitojauhetta. Maitojauhetta maitotilalle. Oli siellä sokeria, jauhoja, kaakaojauhetta, hedelmäkaramelleja, suklaalevyjä mutta lääkelaatikosta ei kukaan saanut selvää muuta kuin heftasta ja saksista. Arvoitukseksi jäi mitä oli ampulleissa ja pilleripurkissa. Samoin jäi arvoitukseksi mitä oli suurissa säilykepurkeissa täynnä läpikuultavaa hyytelöä. Myöhemmin hänelle selvisi, että se taisi olla laardia eli hyytelöityä sianihraa. Ei niitä uskallettu käyttää ja ne vietiin suokuoppaan.

Samoin muutamat vaatekappaleet olivat ongelmallisia. Toki kasvava poika olisi tarvinnut lämpimiä takkeja ja housuja, mutta nämä olivat kummallisia: Takeissa oli toppavuoraus ja keinoturkiskaulus, housut samoin vuorllisia. Sellaisia ei ollut kenelläkään, eikä Jukka voinut niitä päälleen laittaa, ettei hänestä olisi sanottu: Tyttöpoika.

Lakana- ja pyyheliinakankaat sen sijaan tulivat hyvään tarpeeseen. Rahat eivät jääneet hänen käyttöönsä. Katkeruudella hän muistaa yhä, että myös hänen itsenä ensimmäisenä ansaitut rahat parin hillaämpärin myymisestä piti luovuttaa pois.

Englanti muodostui rakkaaksi ja elämänpituiseksi harrastukseksi. Jukka keksi, että linja-autoasemalla, sellainen moderni asia Sodankylään valmistui, oli hylly, missä oli englanninkielistä kirjallisuutta. Jukka osti sieltä muutaman kirjan ja koetti saada selvää niitä pienen, punakantisen sanakirjan avulla. Yksi sattui olemaan John Steinbeckin Travels with Charley. Ikinä hän ei päässyt Amerikkaan asti, mutta Englantiin kyllä, missä hän sai viettää n. puoli vuotta yhteensä.

Lukiovuodet muodostuivat työntäyteisiksi. Läksyille ei jäänyt aikaa, kun piti pitää huolta vanhasta isästä omaishoitajana. Lapsuuden ja nuoruuden vuodet ovat ihmiselämän rakennuksessa tärkeimpiä, jääköön tämä kertomukseksi lappilaisen pojan lapsuus- ja kouluvuosista. Jotenkin sekin kaari, kuten tietysti kaikkien on ollut erikoinen. Perinteisestä maatalouden elämänmuodosta, jota suomalaiset olivat harjoittaneet sellaisenaan vuosisatoja, ensin muovikauteen ja lopulta tietokoneiden avustamaan elämänmenoon.

Äiti toi Jukalle Rovaniemen markkinoilta muovilautasen. Hän tuli keksineeksi siinä samalla frisbeen, mutta lautanen katosi sitä lennättäessä. Hän etsi sitä päiviä, viikkoja jopa kuukausia ja vuosiakin, mutta kadonneena se pysyi. Sitä hakiessaan hän näki otuksen, jonka nimen luuli tietävänsä: Herhiläinen. Lentävä lautanen oli ensimmäinen kosketus tulevaan muoviaikaan, tosin olihan sitä ennen jo bakeliittia puhelimissa. Sitten tulivat suuret muuttovuodet, kun suomalaiset muuttivat kaupunkeihin ja Ruotsiin, niin Jukkakin. Vaikka työelämä ei näyttänyt aina parempaa puoltaan, sitäkin tuli nähtyä.

Yhteen aikaan, se saattoi olla v. 1958 hänellä oli hallussaan epävirallinen hulahoop- renkaan pyörittämisen maailmanennätys, mikä laskettiin aikana. Radiossa sanottiin ennätys, tietty tuntimäärä, Jukka ja Ritva-sisko pyörittivät kirkkaasti enemmän, vaikka vähän arvelutti, sillä Jukka oli vasta äskettäin ollut sairaalassa umpisuolen leikkauksessa ja hän oli vielä vähän heikkona.