Auringonpistos

En tiedä millainen auringonpistos on, mutta kärsin puolitoista viikkoa auringon vaarallisuuden unohtamisesta. Pitäisihän minun tietää. Puolitoista viikkoa sitten otin patjan ja tyynyjä ja menin joenrantaan lukemaan, kunpa en olisi ottanut paitaa pois ja unohtunut liian pitkäksi aikaa. En laittanut voidettakaan. Tietysti paloin. Jouduin olemaan pitkään sisällä tyhmyyteni takia, ihoon ja silmiin koski, iho kesi. Kävin kaupassa ja kolmella avustuskeikalla, mutta tunsin olevani kuin allerginen auringolle. Puuhasin kyllä kovasti Oppitorin kanssa, ei se aika ihan hukkaan mennyt.

Tänään uskalsin skootterilla Haaparannan soille. Lakkoja eli hilloja on paikoittain tulossa, nyt ei ollut kypsiä hilloja kuin muutamia. Oli se raskasta tarpoa suolla, muistin myös Myllylää enkä lähtenyt ylittämään suota märästä kohtaa. Mustikkaa en nähnyt. Ehkä lähden huomenna jonnekin muualle päin sitä katsomaan.

Eilen olin jo auringonpistoksesta toipuneena kuuntelemassa sanataiteen opettajani runoiltaa, jossa oli väkeäkin ihan mukavasti. Näin hänen kurssilaisiaan ainakin kolme, meitä ei kovin monta olekaan, lisää saisi tulla.

Monilahjakas nainen tuo eläkkeellä oleva opettaja on. Hän on pitänyt kuvataiteen näyttelyitä. Nyt esityksessä oli mukana muusikkopariskunta, mies säesti ja nainen lauloi väliin, toisinaan yhdessä lausujan kanssa. Esityksen teemana oli lapsuus. Kyllä ne runot vaikuttivat. Väliin tuli jopa runoilijan itse säveltämiä kappaleita hänen itsensä esittämänään. Mielestäni kelpaisivat ihan mille estradille tahansa.

Jonkun verran vaikka hyvin vähän tiedän opettajan henkilöhistoriaa, sieltä olivat varmaankin monet runot saaneet alkunsa. Yhdessä runossa silta oli juuri palanut, kun runon tekijä oli tulossa ensimmäiseenopettajanpaikkaansa. Kuvittelisin että Tornion silta paloi joskus 1962, sopisi hyvin että S. oli silloin menossa opettajanplanttuna ensimmäiseen työpaikkaansa kauas kotoa, joka tuntui runoissa niin auvoiselta paikalta. Sinne runon minä tuntui kaipaavan, vaikka olikin jo juurtunut tänne Lappiin. Vanha koti oli saanut lautakaihtimet, isä ja äiti kadonneet ajan taa, jäljellä oli pihalla omenapuu, josta oli vaikuttava laulukin. Sellaiseen on helppo samaistua tämänikäisen.

Opettajallamme on taito tiivistyttää sanottavaamme, poistaa turhaa. Hän onkin käynyt kirjoittajakursseja, julkaissut kirjoja, arvostee Lapin kirjoittajia ammatti-ihmisenä.