Vähän lisää vironmatkan muistoja

Ormsön saari on Viron neljänneksi suurin. Se on ollut Viron ruotsalaisasutuksen toinen merkittävä keskus Nuckön lisäksi. Nuckö on sellaisena säilynytkin. Siellä on myös koulu, jopa lukio, jossa ruotsinkieli on pakollinen oppiaine. Ehdottomasti kuuluu tulevaisuuden käyntikohteisiin. Nuckö on nykyään niemi.

Olemme tottuneet kutsumaan omia, rakkaita ruotsinkielisiä kansalaisiamme rantaruottalaisiksi. Mutta "toisella rannalla", Haapsalussa on heillä oma museokin, Rannarootsi muuseum, jonka kotisivua en saa nyt näkymään.

Eläkkeellä oleva luotsi Kemiön saaresta arveli, että Ormsön eli Vormsin suomenkielinen nimi olisi ollut Orisaari. Hän muisteli historiassa vaiettua episodia, kun maailmansodan loppuvaiheessa viiteenkymmeneen henkilöön noussut suomalaisten joukko oli saanut mennä mukaan puulaivoilla tyhjentämään tätä saaristoa saksalaisista. Puulaivat eivät olleet yhtä helppoja räjähtelemään sähkömiinoista kuin metalliset. Tästä ei kuulemma ole tietoa edes sota-arkistoissa, niin salainen oli operaatio. Suomalaisethan olivat sitoutuneet poistamaan saksalaiset maasta. Heidät oli oli käsketty salaiseen operaatioon ja kuljetettu äskeisen vihollisen Neuvostoliiton aluksilla Viroon. Täytyy sanoa, että en aivan ole selvillä jutun käänteistä ja ajankohdista.

Lukion antamat historiatiedot osoittautuvat vähäisiksi, vaikka olen kyllä yrittänyt kaikesta kiinnostuneena seurata vähän kaikkea. Missä vaiheessa ruotsalaisseudut tyhjennettiin alkuperäisasukkaista jäi minulle hieman epäselväksi. Oletan, että saksalaisilla oli osuutta asiaan. Aibolandissa on kuitenkin ollut kukoistava ruotsalaisasutus ja enemmistö pakeni sodan loppuselvittelyissä.

Ormsöllä oli oppaan mukaan 80 % maa-alueesta entisten omistajien hallussa. Siellä omistajavaihdokset olivat sujuneet lähes kitkatta, mikä tarkoittaa, että muualla entisten omistajien selvittäminen oli ollut työläämpää. Arkistot olivat osin hävinneet. Ruotsalaiseen makeaan leipään tottuneet entiset saarelaiset ja ennenkaikkea heidän jälkeläisensä eivät ole olleet halukkaita muuttamaan takaisin pysyvästi, mutta kesämökkejä saarelle on rakennettu.
Talot olivat jääneet niille asukkaille, jotka niissä neuvostovallan päivinä olivat asuneet.

Ajoimme bussilla vain toisen renkaan siitä kahdeksikosta ja viivyimme yön yli modernissa mökkikylässä ja pikaisen matkan anti jäi siten varsin rajalliseksi. Mielikuvitusta jäi kiihottamaan tsaariaikana saarelle rakennetun ortodoksikirkon rauniot, kolhoosiajan muistot ja rakennukset ja tavallinen elämä. Miten siellä eletään turistien lähdettyä? Saaren metsät ovat tiheitä, ei ihme että villisiat viihtyvät hyvin. Kirkko ja hautausmaa olivat tietysti kauniita ja tunnelmallisia. Ikivanhat aurinkoristit, jotka olivat merkityt tilojen puumerkein, olivat eksoottisia. Jossakin taulussa oli kaatuneitten nimiä. Opas kiinnitti huomiomme siihen, että etunimissä oli säästelty. Esim. pojat olivat kolmella eri nimellä ristittyjä, joista muistan Andersin olleen ainakin yhden. Ihminen pystyttiin tunnistamaan paitsi nimeltä myös tilan nimen mukaan. Neuvostovallan aikana tämä rannikko oli ollut ulkomaalaisilta kiellettyä aluetta. Haapsalun keskustan ja lauttasataman välillä oli rappeutunutta sotilasaluetta, josta kuulemma olivat lähteneet ne lentokoneet, jotka olivat talvisodassa pommittaneet Helsinkiä. Varmaan siellä oli ollut kylmän sodan aikana myös ydinkärkiäkin maanalaisissa siiloissaan.

Matkalla näimme muutamia rappeutuneita herraskartanoiden raunioita. Yhdessä säilyneessä lossissa, linnassa kävimme syömässä. Virolaiset eivät järin rakastaneet heitä orjuuttaneita saksalaisherroja ja moisioita eli kartanoita, eikä tietysti työtätekevien neuvostovaltiokaan sitä tehnyt.

Rauniot ovat varsin kiehtovia. Haapsalussa oli juhlallisen suuri luostarin raunio, jossa käyntimme aikana pidettiin vaatimattomia keskiaikaispäiviä loputtomine taisteluineen. Tuntui, että taistelijoiden enemmistö oli venäläisväestöä tai Venäjältä matkustaneita. Minun pocket-kamerani ei tee oikeutta luostarin suuruudelle.

Haapsalussa oli yksi nähtävyyksistä tsaarinaikainen rautatieasema. Se oli rakennettu tsaarin suurelle seurueelle. Siellä on nyt Viron rautatiemuseo. Haapsalusta on kotoisin periruotsalainen Ilon Wikland, joka on tullut tunnetuksi Astrid Lindgrenin tarinoiden kuvittajana. Hänelle oli tulossa oma museo. Wikland on kertonut, että monet hänen perinteisen ruotsalaisista kuvistaan pohjautuvat pienen tytön muistoihin Haapsalusta. Neuvostoajasta voi ja pitääkin puhua paljon pahaa, mutta jähmettyneisyydessään se säilytti paljon miljöitä, jonka kaltaisia edistyneemmät maat, mm. Suomi ja Ruotsi uudistusinnossaan hävittivät. Muistan surulla kaikkia turmeltuja ruotsalaisia ja suomalaisia kaupunkikeskuksia, joissa rumat laatikot ovat työntäneet kauniit puutalot tieltään. Haapsalussa ainakin kunnostettiin ja oli kunnostettu taloja kuten muuaallakin Virossa, mutta en lyhyenä aikana ehtinyt kuitenkaan näkemään paljoakaan.

Huonetoverikseni sattui eläkkeellä oleva Strömman entisen luotsiaseman luotsi. Hän on kirjoittanut muistelmia ja julkaissut niitä omakustaneena. Painos on loppunut, mutta kirjat löytyvät kuulemma Sagalundin kirjastosta. Ystävällinen mies jutteli muistojaan 50-luvun alusta, jolloin hän oli kiertänyt Ranskan ja sen afrikkalaisten siirtomaiden satamia. Hän kertoi ranskalaisten pitämästä kovasta kurista ja väestön pahasta, oikeudettomasta kohtelusta. Ei ihme, että siirtomaaherroja sitten vihattiin ja merimiehiä oli kielletty maissa liikkuessaan puhumasta sanaakaan ranskaa, muuten kyllä he saivat liikkua rauhassa ilman väkivallan pelkoa. Mustat eivät kuulemma saaneet puhutella valkoisia, eivät tulla lähelle jne.

Huonetoverini kertoi myös elämästään muutenkin. Siitä millaista oli työskennellä luotsina, elää arkeaan. Hän oli mm. hyvä perhetuttava Linus Thorvaldsin vanhempien kanssa ja viettänyt kesiään heidän naapurinaan Tunhamnissa, mikäli oikein käsitin. Linuksen äiti oli jopa kääntänyt luotsin kirjan suomeksi. Hän kertoi myös miten oli aloittanut kirjoittamisen, kirjoittamisen ja aiheiden keräämisen menetelmistään, kuinka oli rakentanut veneitä ja osallistunut myös Eugenian rakennusprojektiin. Kirjoittamiset on kirjoitettu, mutta filmaaminen ja kiinnostus historiaan ovat vielä jäljellä. Opettajavaimo oli kuollut muutamia vuosia sitten ja myös traagisesti ainoa lapsenlapsi 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa. Huonetoverini vaikutti harmoniselta kaverilta ja juttelimme myös hieman suomenruotsalaisesta yhteisöllisyydestä terveyden edistäjänä. Sanoin, että on paradoksaalista, että Evijärvella, jossa asui mm. nuorena kuolleet sisareni ja hänen miehensä, on nykyään Suomen korkein kuolleisuus ja aivan seuraavassa pitäjässä alkavat ruotsalaisseudut, jossa taas kuolleisuus on matalinta. - No miten se nyt pitäisikään ilmaista. Kaikkihan kuolevat lopulta.

Yksi asia, josta kirjallinen luotsi varoitti, oli kutsua ketään originelliksi. Se saattaa aiheuttaa vihanpitoa katkeria kommentteja jopa sukulaisten sukulaisissa. Suomenruotsalainen ankkalammikko, kun on niin kovasti kilttiä ja varmaankin sovinnaista. Onhan heillä tosin ollut henriktikkasensa ja christerkihlmanninsa. Luotsi tapasi matkalla kirjakauppiaspariskunnan, joka vaikuttaa Paraisilla ja oli myynyt hänen kirjojaan. En ole aivan varma, oliko kyseessä tämä kauppa.

Osanottajat olivat kovasti siistiä porukkaa ja vaikka yksi ja toinen alkoi hieman punottaa jossakin vaiheessa, tunnelma säilyi kaiken aikaa. Juttelin yhden opettajapariskunnan kanssa, joka suunnitteli matkaa junalla Siperian halki. Toinen osanottaja, jonka nimen olen nähnyt Sagalundin yhteydessä, osoittautui hienon uran tehneeksi entiseksi kuvajournalistiksi. Hän oli ollut monissa lehtitaloissa, mm. Lehtikuvan tj. ennen Patricia Seppälää, mikä ei ole varsin vähän. Hän ja hänen vaimonsa ovat innokkaita Sagalundin vapaaehtoistyöntekijöitä. Näinkin heidät viime viikolla, kun he olivat lupautuneet tulemaan kertomaan Kemiönsaaren koululaisille mm. viinapoltosta ja oluen panosta. Sagalundissa on vehkeet.

Puhuin monien muidenkin osanottajien kanssa. Istuin paluumatkalla ruotsalaisen kansanpuolueen paikallispoliitikon vieressä. En viitsinyt paljastaa, että olen niin totaalisesti tietämätön monista keskustelunaiheistamme. Minähän en paljoa tiedä esim. perintöverosta. Tämä nainen oli yhtenä Kemiönsaaren oppaana, kun opasyhdistys keväällä vei bussilastillisen ilmaiseksi tutustumaan saaren nähtävyyksiin. Muistin, että hän oli kertonut olleensa fysiikan ja kemian opettaja, nyt jo onnellisesti eläkkeellä. Muistan, että juttelimme mm. esperantosta ja yleensä kielistä. Hän mainitsi symbolikysymykset ja kuinka suomenruotsalaiset pyrkivät olemaan hyviä kansalaisia. Kuinka jokin sellainen symbolikysymys, että Tarja Halonen ei virkaanastujaispuheessaan (tai vastaavassa) ei käyttänyt ruotsia asianmukaisesti, oli selvä kömmähdys. Olette erinomaisia kansalaisia, sanoin. Kerroin ruotsinsuomalaisten myttyyn menneistä pyrkimyksistä päästä vastaavaan asemaan. Kerroin myös sisarestani ja hänen epäilyksistään, että hän oli joutunut Ruotsissa salaiseen virkakieltoon, mutta sanoin, että en ole vakuuttunut asiasta. CA oli asunut samassa kaupungissa Ruotsissa kuin sisareni.