Tunnelmamatka eiliseen

Tänään jatkoimme talkoita tihkusateessa. Kaveri purki kanahäkkiä ja minä keskityin asiaan, ehkä ainoaan jossa olen täysi ammattilainen eli lannan luovaan työhön. Ajoin kottikärryillä lammaskarsinan pohjaa ulos kompostiin. Haju oli tuttu sillä sitä työtä olen tehnyt viimeisten vuosien aikana tosi paljon. Oikeastaan pidän lannanhajusta. Keuruullakin on nyttemmmin luovuttu lampaiden ja vuohien pidosta, hukkatouhua ja tunnelmointia se oli muutenkin. Muutamien naisten unelma maallemuutosta ja eläinten pidosta piti toteuttaa. Siihen satsattiin suhteellisen paljon aikaa, työtä ja rahaakin. Rahallinen tuotto oli vaatimatonta. Tuotto oli voimakkaan makuista vuohenmaitoa ja hyvin harvoin mitään lihaa.

Suurin tuotto oli PR:ää. Olimme ekokylä ja sellaisessa piti olla asukkaiden itsensä ja ulkopuolisten mielestä eläimiä tunnelman luomiseksi ja sitä ne elukat kyllä kieltämättä olivat. Ne olivat monille eksyneille sieluille terapeutteja. Suomalainen emäntä on vuosisatoja painanut päänsä eläimen kylkeen, kertonut eläimelle murheensa joko äänettä tai ääneen ja keskittynyt lypsämiseen. Se on kuin meditaatiota ja yhteyttä johonkin suurempaan mysteeriin Elämään, Luontoon. Lypsäminen on rentouttavaa, rytmistä, tyhjentävää. Siitä jakkaralta nousemisen jälkeen taas jaksaa eteenpäin.

Minulla ei ollut aikaa kesyttää lampaita, mutta vähitellen ne kesyyntyivät suorastaan söpöiksi. Ne seurasivat kiltisti hoitajaansa. Olen kuullut teurastamiseen osallistuneen kahden kaverin jutut, enkä itse olisi halunnut olla lopettamassa näitä lemmikkejä.

Kanat saivat viime aikoina vaeltaa vapaasti pihalla. Valitettavasti vain kylätie vei kartanon halki ja jotkut ajoivat lujaa... Italiassa näin myös kuinka kanat päästettiin päiväksi irralleen ja kuinka ne kiltisti marssivat sisään auringonlaskun lähestyessä. Niin tapahtui meilläkin. Aamulla jo neljältä kukot sitten antoivat herätyksen paitsi katraalleen, myös koko Ekokylän asukkaille.

Olen ennen joskus kirjoittanut näistä eläinmuistoista, sorkkien leikkaamisesta, otsaan kasvavan sarven sahaamisesta, keritsemisestä ja kaikkein saatanallisimmasta muistoista, aitojen loputtomasta pystyttämisestä ja eläinten karkailemisesta. Lopulta tein lakon ja muut saivat hoitaa nämä asiat, sillä sain tarpeekseni. Hyvällä laitumella eläimet tosin pysyivät, mutta karkailivat huonoilta, aidat eivät niitä pidätelleet.

Siat sitten, mitä muistoja. Onneksi kaikki on ohi ja olen onnellinen kerrostaloasuja, keskellä luontoa tosin. Ehkä kuitenkin teen kesällä nostalgiareissun ja käyn katsomassa tuota monien taistelujen tannerta.

Tässä oli minun madeleine-leivokseni - ihka ja aito lannan haju.