Myrkkysuolausta ja muuta

Tässä talossa laitetaan ruokaa. Se on tavallista työmaaruokaa, hieman mielikuvituksetonta, mutta aivan liian suolaista. Eilen oli pyttipannua, jota söin melkoisesti, kun olin nälkäinen. Jälkeenpäin olen joutunut juomaan tavallista enemmän. Ruoka oli kuten sanottiin myrkkysuolaista. Ei voi olla terveellistä tässä verenpainetautisten maassa. Muut ovat ehkä tottuneet suolaiseen ruokaan, mutta aion protestoida ja sanoa, että lopetan ruokailun. Asun ihan kivenheitön päässä, joten kotona voin kipaista ihan hyvin. Kaipaan mehevää porkkanaraastettani, johon sekoitan puolukkaa, kylmäpuristettua öljyä ja hieman viinietikkaa.

Muutenkin tuntuu, että alan päästä taas mukavaan painonlaskemiskierteeseen, kun olen lopettanut iltasyöpöttelyt. Vaikeaa se on, mutta tuntuu onnistuvan. Housut ovat jo viikossa väljentyneet vaikka välillä oli yksi ravintolaillallinen myöhään.

Tsernobylistä siis 20 vuotta. Muistan sen leppeän kevätsateen, jossa kastuin lenkilläni. Henkilökohtaisesti olin silloin 10 vuotiaan tytön yksinhuoltaja, joka kävi ahkerasti töissä. Opettajahommat eivät olleet maailman parasta työtä, opettaminen kylläkin, mutta oppilasmateriaali ei ollut maailman parasta. Toki siinäkin oli valopilkkuja, mutta näki, että problemaattista kansaa oli kasvamassa eikä sille paljoa voinut tehdä.

On jotenkin kaameaa katsoa dokumenteista niitä pahaa aavistamattomia työmiehiä, jotka kiirehtivät paikkaamaan onnettomuuden jälkiä. Hei eivät tienneet, mitä oli odotettavissa. Kuolemaa ja säteilysairauksia.

Paradoksaalista on, että alueesta on muodostunut luonnonreservaatti. Luonto kärsi seurauksista, mutta on sopeutunut ihmeellisellä tavalla. Varmaan osasyynä on sekin, että eläimet elävät suhteellisen lyhyen aikaa.

Aivan yhtä suuri paradoksi on se, että onnettomuuksista huolimatta ydinvoiman rakentaminen jatkuu eikä tässä itse kukaan voi muutakaan keksiä.