Pressan vaalit

Seuraan kiinnostuneena vaaleja. Tietenkin ihmettelen sitä vakavuutta, millä me kaikki asiaan suhtaudumme. Ikäänkuin olisi kyseessä elämää suurempi asia. Mikä saa nuorehkon pääministerin esimerkiksi hakemaan presidentin asemaa, vaikka poliitikkona ja puoluejohtajana ja mahdollisena uutenakin pääministerinä, hän olisi paljon vaikutusvaltaisempi. Presidentin työ on paljolti edustamista ja protokollaa ja se on loppujen lopuksi raskasta ja ikävää. Hänellä on sitäpaitsi nuoria lapsia ja hän on tunnetusti edustanut perhearvoja, joita hän ei presidentin asemassa oikein ehtisi vaalimaan.

Itse kuulun siihen sukupolveen, joka on elänyt puutteenalaista elämää lapsuudessaan ja se että presidentti voi halutessaan syödä voita ja syljeskellä kattoon, on minulle alitajuisesti merkittävää, mutta ei suurimmalle osalle suomalaisista. (En koskaan ole jättänyt ruokaa lautaselle, en ainakaan 56 vuoteen, niin tiukassa se istuu). Ihmisen elämän pitää olla haasteellista, mutta eikö presidentin elämä ole sitä liiaksi vaikka onkin hyvät asunto- ja autoedut ja palkka. Jokaista askelta vartioidaan, eikä presidentti voi juuri koskaan tuntea itseään vapaaksi. Itse asiassa presidentiksi haluavat ovat mielestäni näköjään jonkin verran sairaita päästään. Presidentin mahdollisuus vaikuttaa hyväksi kokemiensa asioiden puolesta on kuitenkin niin kovin pieni, ettei sekään oikein vakuuta. Tietysti hän voi uhrautua puolueensa hyväksi, koska presidentin vaalit ovat niin erinomainen tilaisuus keskustella - mutta valitettavasti vain symbolikysymyksistä.

Sille joka on kiinnostunut sosiaalisen elämän mysteereistä, vaalit ovat ovat kiehtova tilaisuus. Asiat, mistä keskustellaan eivät ole kummoisia, mutta niihin on panostettu niin paljon energiaa ja symboliarvoja, että ne ovat muuttuneet merkittäviksi.

Kuka menestyi hyvin ja kuka huonosti, on mielestäni äärimmäisen vaikeaa ratkaista. Ihmetyttää se into ja varmuus, millä jotkut sen pystyvät päättämään. Mielestäni kaikki ehdokkaat menestyivät ja argumentoivat hyvin kukin oman luonteensa ja tyylinsä mukaan. Siitä mitä yksi suuri teema, globalisaatio itse asiassa pitää sisällään, ei oikein päästy keskustelemaan, koska "se ei kuulu presidentin tehtäviin". Globalisaatiosta puhuttiin, mutta käsitettä ei kansantajuisesti avattu. Aikaa pistettiin paljon merkityksettömyyteen, perustuslain yksityiskohtaan, kysymykseen presidentin valtaoikeuksista, josta on tosiaan tullut elämää suurempi kysymys.

Halonen on pääehdokkaista ainoa globalisaatiokriittinen. Mietin, että mitä se hänen kritiikkinsä itse asiassa sisältäisi käytännössä muuta kuin korusanoja. Epäilen niin syvästi hänen tyyppisiään näennäisradikaaleja, ettei hän minusta ole uskottava.

Mielestäni Niinistö selviytyi parhaiten, mutta se johtui varmaankin siitä, että olin asennoitunut häneen myönteisesti jo ennakolta. Hän ja pääministeri edustavat reaalipolitiikkaa. Pääministerillä on tosin takanaan osittain konservatiivinen puolueensa, jonka luotsaamisessa hänellä on tärkeä tehtävä. Hän ei voi toimia sillä tapaa vapaasti kuin nyt sidoksista vapaa Niinistö. Niinistö sentään mainitsi esim. ydinenergian ja se oli konkretiaa.

Olen hieman ihmeissäni, ettei ylipäällikkö tuntenut edes alikessun natsoja. Olen armeijan käyneenä osannut sotilasarvot, vaikken enää, mutta näitä alimpia en toki koskaan unohda.

Tavalliset eduskuntavaalit ovat tosiaan otollisemmat oikeista asioista ja arvoista keskustaessa. Suomessa tosin sitten käytännössä erot heti hämärtyvät kummallisten hallituskoaaliittioiden takia. Systeemin muutos ei oikeastaan koskaan ole vaakalaudalla. Kansa ei pysty siitä päättämään, koska puoleet sekoittavat kortit heti uudelleen. Kaikki ovat oikeastaan samaa puoluetta ja todellisia eroja on vähän ja niitä on vaikea havaita. Korupuheet ja käytännöt ovat erikseen. Presidentin vaaleissa varsinaisista asioista on jopa suorastaan kielletty keskustella.