Pahasta, äkillisestä kuolemasta

Luen Katarina Eskolan kirjaa Annan aika. Se kertoo hänen isoäitinsä elämästä säilyneiden kirjeiden valossa. Isoäiti Anna Haavio kuoli nuorena papinrouvana keuhkotautiin ja jätti jälkeensä lapsiparven, joka oli piirtävä nimensä Suomen kulttuurihistoriaan. Loistavin tähti oli vanhin poika Martti Haavio, kansanrunouden ja mytologian tutkija, runoilijana tunnettu P. Mustapäänä. Hänen ja muiden sisarustensa puolisot ja lapset ovat myös tunnettua yliopistoväkeä ja sivistyneistöä.

Ankaran näköinen Haavio oli runoilijana vallan leppeä ja aurinkoinen. Hänen läkkiseppä Lindbladinsa on jäänyt elämään. Vanhin veljeni, joka ainoana lapsikatraastamme jäi kansakoululaiseksi ja oli siitä katkera, piti Läkkisepästä ja tiedän hänen tällä myöhemmin saaneen voittoja naismaailmassa. Veljestäni tuli oikein hyvin menestyvä pankinjohtaja ja varakas mies, joka peri kotitalon ja maat. Hänkin muutti etelään. Hänellä on myös uskollinen vaimo, joka tukee häntä nykyisessä sairaudessa, mukavat ja menestyneet lapset. En kuitenkaan haluaisi olla hän, vaikka elänkin yksin pienessä rapistuneessa yksiössä, jonka keittiönurkassa haiskahtaa home. Minun maailmani on kuitenkin laajempi, osaan kieliä, olen kokenut elämää ja olen edelleenkin avoin mieleltäni; hän on dementoitumassa.

"Nyt läkkiseppä Lindblad / on pihassa pitkällään / hän makaa, ruohomätäs / tuuhea alla pään, / ja vihreä on raiti - / hoi, herhiläiset vaiti ! / Hän miettii yksinään.

Hän on filosofi, Lindblad, / joka tuntee elämän, / sen kaksi eri puolta, / kolkon ja lempeän, / hän tuntee surun harmaan / ja tuntee ilon armaan, / niin, nepä tuntee hän.

Vaan tänään, herra Lindblad, / hehkussa auringon / saat maata, tupakoida - / ja ilo luonas on. / Näet ylläs taivaan sinen / ja olet onnellinen, / et yhtään onneton.

Niin makaat, kisailua / perhosten seuraillen / ja hengittäen syvään / tuoksua kukkasten. / Elämän nurjaa puolta / et muistakaan nyt, huolta / maanantain, huomisen.

Ja sitten nukut, Lindblad. / Savukkees putoaa. / Ja sitten peityt, Lindblad, / noin unen verhon taa. / Niin, Lindblad, onnekkaassa / viipyä unen maassa / vain filosofi saa. ”

Haavio oli mukana toista maailmansotaa edeltäneessä politikoinnissa AKS:n riveissä, mutta erkani äärimmäisyyksistä. Hän oli muistaakseni vallatun alueen politrukkina Karjalassa, samantyyppisissä tehtävissä kuin Olavi Paavolainen, en tarkemmin muista enkä ole etsinyt tietoa. Haavion molemmat vaimot olivat tunnettuja, ensimmäinen Elsa Enäjärvi ja toinen Aale Tynni. Minulla on sellainen muistikuva, että Haavio olisi ollut kustannusmaailmassa jonkinlainen modernismin tulppa, mitä hänen runonsa eivät ehkä vihjaa.

Hänen äidistään tässä kuitenkin on kyse. Pojantytär on tehnyt kirjastansa jonkinlaisen "salapoliisikertomuksen". Lastenhoitaja Stavan oikean henkilöllisyyden ja elämänkaaren etsiminen muodostui jopa jännittäväksi. Samoin Annan naimattomaksi jääneen isosiskon Hannan mielisairaalareissu Lapinlahteen selvitetään kirjeiden häveliäitten mainintojen tasolta. Mikä kaari suomalaista kulttuurihistoriaa. Oletan, että lääkärinä oli sama kuin Aleksis Kivellä.

Annan kirjeet ovat liitetty mukaan. Pojat ovat kukin tahollaan jo käsitelleet äitinsä lyhyttä elämää. On tavattoman kiinnostavaa lukea tuon ajan, siis 1900-luvun vaihteen herrasväen elämästä. Mieltä kiinnittää erityisesti kuinka herkkää ja haurasta elämä oli. Kaikkienhan on joskus kuoltava, mutta nämä ihmiset kuolivat tavallista enemmän. Kukaan ei ollut turvassa. Aivan samalla tavalla on kiinnostavaa kuunnella radiossa luettavia J.V. Snellmanin kirjeitä. 1800-luku tulee aivan toisella tavalla tutuksi kuin kuivista historiankirjoista. Ihmisten uskonnollisuus on aivan ymmärrettävää, sillä jotenkinhan menetykset oli käsiteltävä ja kuviteltava kohtaaminen tuonpuoleisessa.

Omat isovanhempani olivat myös iäkkäitä ja Anna Haavion aikalaisia. En ole heidän elämäänsä päässyt perehtymään. Oman äidinisäni näin aina pitkäpartaisena patriarkkana valokuvasuurennuksessa. Sisareni luona näin hänen nuoruudenkuvansa, jossa hän olikin komea nuorimies, selvästi keikari. Isovanhempienikin perheissä oli suuret lapsilaumat ja lapsia kuoli sekä nuorena, että liian varhain aikuisena. Myös kaksi omaa sisartani kuoli maksan toiminnan lakkaamiseen. Katsoin Ylen Areenalta ohjelman maksansiirrosta ja ihailin sitä täsmällistä koneistoa, jolla siirrot hoidettiin. Nuoruudessani oli vielä keuhkotautisia, jotka oli lähetetty kotiin kuolemaan. Tuberkuloosia oltiin juuri voittamassa, vaikka se teki yhä tuhojaan naapurustossa. Parantolat olivat yhä toiminnassa. Keskikoulun legendaarinen rehtori Maunu sairastui kehkotautiin. Meillä asui yläkerrassa perhe, jossa mies oli keuhkotautinen. Muistan kuinka isä oli vihainen, kun hän ei ollut kertonut asian tolaa. Hän itsehän oli nähnyt ikätovereiden kuolevan ympäriltään ja tiesi, mistä oli kyse. Keuhkotauti tappoi ja tappaa yhä ehkä enemmän kuin AIDS, joka on saatu aisoihin kehittyneissä länsimaissa. Kalle Päätalon kuvaukset keuhkotaudista ovat yhä tuoreessa muistissani. Ja onhan parantoloista tehty myös maailmankirjallisuutta, Thomas Mannin Taikavuori!