Radioapan tar vid

Otin pois sen kauhistuttavan ukkelin tämän blogin vinjettikuvana. En tiedä, mitä hän tarkoittaa tuolla suurella pyssyllä huitoessaan. Olisi epämukavaa ajatella, että olin tekemisissä usalaisen militia-manin kanssa. Sinänsä hän on ystävällisen näköinen ja ruumiinrakennekin stemmaa. Jonakin päivänä kun saan sellaisen kuvan itsestäni, missä suupielet eivät osoita alaspäin, laitan sen esiin. Se on äidin vika. Hänenkin kuvissaan suu on samanlainen. Meillä oli tämän näköinen pieni koira, joka muistutti minua, ainakin suustaan.

Oli perustettu jopa keskusteluryhmä, joka ihmetteli tuota asetta, vaikka osanottajia olikin vain kolme, kävijöitä enemmän. Tuo punaniska oli netissä , enkä tiedä ollaanko siinä puhumassa militia-koodikieltä vai onko oikeasti kyse rotanmetsästyksestä. Ei siihen luulisi noin isoa pyssyä tarvittavan.

Jokelan tapahtumien jälkeen aseet tuntuvat entistä tympeimmiltä. Ironiaa tuon kuvan oli tarkoitus ollakin. Ammuin tietenkin armeija-aikana rynnäkkökiväärillä. En ole koskaan metsästänyt. Enimmäkseen puuluotisia räkäpäitä. En millään saanut riittävän monta osumaa tauluun, jotta olisin saanut ampumamerkin ja päässyt ns. kuntoisuuslomalle. Kiltti ja kyllästynyt kapiainen pisti lopulta lyijykynällä reiän tauluun ja pääsin siis.

Tuo uusi vinjetti on nimeltään radioapan ja se sopii hyvin minulle nykyisenä radionkuuntelu-aikanani. Ehkä uppoudun entistä enemmän sinfoniseen ja kamarimusiikkiin, sillä eilen avasin Ylen klassisen ja suorastaan olin ekstaasissa. Siellä oli joku viiltävän kaunis naisääni. Musiikki on kuin jotakin huumetta parhaimmillaan, kun se pauhaa kovaäänisistä. Siinä kerrotaan jostakin jotain ei aina voi sanoin kuvata, ollaan portilla menossa jonnekin tuntemattomaan. Radioapan on sitä paitsi tietokoneen ääressä. Se vilkuttaa kiltisti katsojalle, mikäs sen mukavampaa.