Pikku enkelit

Kakkoselta tuleva, BBC:n tuottama, Pikku enkelit on minusta parasta tosi-tv:tä. Siinä näytellään arjen draamoja. Robinson tyylisiä ohjelmia en ole koskaan jaksanut katsoa. En oikein pidä draama-sarjoista enkä teatteristakaan, ainakaan tyyliin Kotikatu ja Salatut Elämät.

Luulin, että Supernannyt on muutettu Pikku-enkeleiksi, mutta kyseessä taitaakin olla uusi ohjelma. Ihan saman henkisiä ovat molemmat. Pikku-enkeleitten psykologi Tanya käyttää teknisenä apuvälineenä kameraa. Hän on itse etäämmällä tapahtumien keskuksesta, mutta näkee ja kuulee, mitä tapahtuu ja pystyy antamaan neuvoja korvakuulokkeeseen.

Eilinenkin ohjelma kertoi vakuuttavasti, että tällainen valmennus tepsii. Oli perhe, jossa on kaksi pientä tyttöä. Nelivuotias Katie häiriköi lahjakkaasti. Koko perheen energia meni häneen, eivätkä vanhempien tunteet lasta kohtaan olleet enää positiiviset. Vanhemmat olivat todellisia arjen sankareita yrittäessään silti elää päivästä päivään.

Yöt menivät aivan mönkään. Lapset piti nukuttaa videoiden ääneen, valot olivat päällä ja tytöt heräsivät useaan otteeseen. Kaikki olivat väsyneitä. Päivällä Katie kiukutteli, hakkasi ja puri. Hän sai helpolla raivokohtauksia tavarataloissakin, juoksi holtittomana ympäriinsä.

Psykologi Tanya sai tilanteen aika helpolla järjestykseen. Luotiin uudet nukkumaanmenon rituaalit. Hän huomasi, että Katie haluaa huomiota, on mustasukkainen nuoremmalle sisarelleen. Synnytyksessä oli ollut häikkää ja äidin ja tyttären suhde oli silloin jo kärsinyt. Ennen kaikkea tyttöä ruvettiin kehumaan hyvästä käytöksestä. Hän sai seinälle tutun taulun, jossa jaettiin tähtiä hyvästä käytöksestä ja surullisia naamoja huonosta. Tämä kuulostaa naurettavalta, mutta kyseessä on luonteva palkitseminen.

Jos touhu meni liian pahaksi, tyttö suljettiin muutamaksi minuutiksi yksin huoneeseen. Vanhempi oli oven takana ja piti kahvasta. Tämä oli varmaankin kaikkein kontroverseillen tilanne. Supernannyissä oli myös vastaava - miettimispaikka. Lievä huono käytös ei muuten saanut huomiota.

Näillä yksinkertaisilla eväillä tytön käytös muuttui ja hänestä tuli sellainen pikku enkeli, joka hän itse asiassa onkin. Menetelmä vaatii ehkä vaatii myös että perheen muu dynamiikka on kunnossa, ettei takana ole muita vanhempien välisiä ongelmia, jotka heijastuvat heidän käyttäytymiseensä. Että kyseessä on vain lapsen käytöshäiriö.

Mieleen tulee, että mahtaa olla tuhansia ja taas tuhansia lapsia, jotka tulevat leimatuiksi häiriköiksi ja elävät onnetonta elämää, kun joskus korjaaminen on näin suhteellisen helppoa. Edellisen kerran toivoin, että tällaista koulutusta tarjottaisiin Suomessakin vanhemmille. Riittäisi aluksi vaikka vastaava tosi-tv-versio suomeksikin. Kyllä se varmaan tuleekin.

Aion puhua asiasta myös erään tuttavan kanssa, jolla on nukkumis- ja käytöshäiriöinen tytär. Ongelmana taitaa olla, että äidillä itsellään on kosolti omia ongelmia, jotka ehkä estävät häntä olemasta johdonmukainen.

Muistan kuinka Blogistanissakin on joskus paheksuttu vanhempia, jotka eivät saa lapsiaan kuriin. Yksi syy lapsettomuuteen voi myös olla pelko siitä, ettei niistä tykkääkään, jos ne ovat hankalia. Uskon kyllä, ettei hyvän suhteen muodostumiseen tarvita temppuja, mutta joskus se epäonnistuu ja nämä ohjelmat ovat erinomaisia herättäjiä ja apuvälineitäkin.

En tiedä miten kasvatusneuvoloissa annetaan ohjeita, ovatko ne näin konkreetttisia. Varmasti Suomessakin on paljon viisautta. Ben Furmanin antamasta empaattisesta jutusteluavusta ei taida olla hyötyä käytännön kasvatustyössä painiskeleville.

Kaikkein pahin märkäpaise saattaisi olla se kaikkein akuutein taistelupaikka, kodin jälkeen, koulu. Koska viedään kamera kouluun ja koulun pikku enkeleitä ryhdytään auttamaan.

Englannissa se on jo tehtykin ja tulos on meilläkin nähtävissä, oli uusintana mm. tänä aamuna. Siinä kerrottiin 50-luvun sisäoppilaitoksesta. Vierastin ensin ideaa, mutta kiinnostuin aiheesta, kun näin otteen sattumalta. Se on todellista mustaa kasvatusta ja muistumakohtia on omaankin kouluaikaan, vaikka kuri ei ollutkaan ihan yhtä aukotonta.