Valmiissa maailmassa

Aamupäivällä oli jotakin vaatimatonta tekemistä, nyt on edessä pieni iltapäiväryhmä, jolle tekeminen on hakusassa. Sataakin vielä.

Laitan tähän ajatuksen työtovereilleni, jos he joskus näille sivuille eksyvät. Aamukahvilla muuan heistä esitti esimerkin viime viikolta, että taas kuntoutusryhmä oli jossakin unohdettu. Aikaisemminkin työtoverit ovat esittäneet esimerkkejä ylitsekäymisestä.

Minusta tämä viittaa paitsi normaaliin unohtamiseen, myös siihen, että kuntoutustointa ei ehkä koeta hirveän oleelliseksi. Pitäisi ehkä osata vetää sellainen johtopäätös, että tilanteeseen tulisi etsiä parannusta. Tehdä itsensä tarpeelliseksi ja halutuksi. Minulla itselläni ei ole esittää paljoa parannusehdotuksia, mutta ehkä kysymällä osastoilta, mitä he kuntoutukselta odottaisivat, mikä auttaisi heitä, voisi tulla jotakin apua. Potilailta kysytään parhaillaan palautetta, mutta deprivaation tilassa olevat sairaat ihmiset tuskin osaavat paljoa ehdottaa. Varmaan heiltäkin voisi tulla toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, vaikka saattaa odottaa heidän toivovan liikoja tai sitten ei mitään.

Jos tällaisia kysymyksiä esittää, asettaa samalla itsensä alttiiksi, eikä se tunnu mukavalta. Ymmärrän varsin hyvin työtovereitteni tilanteen.

Minulla itselläni on ollut muutama ehdotus: taiteen tuominen alueelle, huvittelun ja pelien tuominen vahvemmin ja erilaisten töitten keksiminen. Olen ehdottanut klapien tekemistä vähän enemmän organisoituna ja myyntiin ja muitten myyntiin tarkoitettujen esineiden kokoamista. Mutta myynti on kuulemma ruma sana vallitsevassa hoitoideologiassa. Mielestäni jos kaikki hyvät voimat laitettaisiin yhteen pohtimaan, syntyisi varmaan lisää ideoita. Mielestäni nämä työt ovat kuitenkin varsin vähän voimauttavia ja kuntouttavia. Niissä ei juuri tule onnistumisen elämyksiä.