Jumalaton kirkossa

Olin toisen kerran lyhyen ajan sisällä jumalanpalveluksessa. Olin avustamassa liikuntavammaista kaveria, joka täytti korkeita pyöreitä vuosia, joita täyttäviä kirkko oli kutsunut. Ei saa muuten kävijöitä. Kaverini on säilynyt ihmeen poikamaisena. Minun apuni oli viitteellistä. Näin kaukaa kuinka hän kellahti alttarilla ehtoollista saadessaan. Ehkä hän halusi vähän niin kuin henkistä tukea. Kirkko tarjosi viereisessä seurakuntakodissa myös aterian ja ohjelmaa. Savuporosoppa oli oikein hyvää, vaikka en tietenkään tykkää odottelusta.

Minun vaikutelmani näistä jumalanpalveluksista on hengettömyys. Ehkä ihmiset silti kokevat jotakin syvähenkistä, vaikka itse en siihen kykene. Minusta kaikki oli lähinnä latteaa. En nyt lähde edes kuvaamaan pappien puheita, parhaansa he yrittivät. Oli jopa huumoria, mikä sai kuulijoilta arvostusta. Ehkä tuntemus oli ihan omista mielentiloistani lähtöisin. Paradoksi on ne kehitysvammaiset, joita olen tavannut näissä avustushommissa. Kaikki vaikuttaa arkipäiväiseltä, mutta en voi kuitenkaan olla ihailematta yksityisen ihmisen urheutta ja integriteettiä. Kehitysvammaisia ilmeisesti Suomessa kohdellaan jo melko hyvin ja he ovat usein erittäin hienoja tyyppejä.

Edessämme oli kyyhkyläispariskunta, he saattoivat olla kuulemassa kuulutuksia. Eivät he olleet rippikoululaisia, joita kirkossa oli pakollisissa kuvioissa. Vähän iäkkäämpiä. Oli suloista nähdä kuinka nuoret painautuivat toisiaan vasten. Tyttö oli sievä, pojalla lökäpöksyt farkut jalassaan. Tyttö pyöri hieman ja voin ihailla kaunotarta. Kaverini taisi sanoa, että olisipa kiva nipistää pyllystä.

Edessä oli myös 98 vuotias sokea ja kuuro kaveri, jota kuljin avustamassa yhden talvikauden jumppasalilla. Hän asuu yksin korvessa ja selviytyy melko hyvin, kun valtiokonttori kustantaa päivittäiset avustajien käynnit. Vanhus ei ole millään lailla sairas, viljelee yhä perunat ja sipulit. Hänellä olisi ollut paikka jossakin kaupungilla, mutta hän ei halua lähteä kotoaan. Menin aterian jälkeen hänen luokseen, mutta tuskin hän muisti minua. Mitä hän mahtoi saada tilaisuudesta, kun ei kuullut eikä nähnyt. Tunnen hänen velivainajansa  vaimon, joka on 93 vuotias ja on niin kovin söpö mummo hänkin. Hän asuu samassa taloyhtiössä kuin minäkin. Kaikki kerhossa käyvät ovat kovin miellyttäviä vanhuksia, joita olen oppinut arvostamaan.

Minun autoni ei käynnistynyt kosteassa ilmassa. Yritän myydä sen hyvin halvalla eräälle mummolle, joka tarvitsee autoa. Sain häneen kontaktin päivän aikana. Autoni on ollut erittäin varma, joten en tunne petkuttavani mummoa, jos hän sen ostaa. Tosin vanhan käytetyn auton ostaminen on tietysti riskipeliä. Auton omistaminen, sitä juuri tarvitsematta, on ollut viheliäistä. En vain ole saanut siitä luopumista aikaiseksi aiemmin.